Ongelmallinen pelaaminen on esiintynyt viime päivinä mediassa runsaasti. Keskustelussa menevät välillä faktat ja fiilistelyt vähän sekaisin, joten tästä viisi kysymystä ja niiden vastaukset ilmiötä valottamaan.

1. Mitä sanaa pitäisi käyttää?

Alan termistö rakentuu niin suomeksi kuin englanniksikin parhaillaan, eikä ole vielä vakiintunut. Termejä käytetään usein ristiin, mikä aiheuttaa sekin ongelmia ja sekaannuksia. Tiivistäen voidaan sanoa, että termillä ongelmallinen pelaaminen viitataan laajasti ja yleisluontoisesti pelaamiseen, joka aiheuttaa eri asteisia ongelmia tai nivoutuu niihin. Pelihaitoista puhutaan yleensä, kun tarkoitetaan joko satunnaisia pelaamisen aiheuttamia haittoja (esim. niska- ja hartiasärkyä), mutta sanalla voidaan tarkoittaa myös hyvin laajasti erilaisia pelaamiseen liittyviä negatiivisia tekijöitä. Pelaamishäiriö on vuorostaan ongelmallisen pelaamisen äärimmäinen ja vakavin muoto, ja lääketieteellinen diagnoosi. Sanaa peliriippuvuus viljellään toisinaan mediassa ja asiantuntijoidenkin toimesta, mutta sen käyttöä ei suositella, sillä se implikoi suoraa riippuvuussuhdetta peleihin, kun kokonaisuus on usein paljon monimutkaisempi. Peliriippuvuudella on myös suomalaisessa keskustelussa perinteisesti tarkoitettu ongelmallista rahapelaamista.

Sanojen kanssa on aiheellista olla tarkkana. Ei ole yhdentekevä ero, puhutaanko vaikkapa nuoresta pelaajasta peliriippuvaisena, vai todetaanko, että hänen pelaamisensa kytkeytyy elämän ongelmiin. Yksinkertainen riippuvuuspuhe myös pelkistää ilmiötä liiaksi, ja luo pelkoakin: yhteiskunnallisen huolen yhteydessä olemme tottuneet yhdistämään riippuvuuden esimerkiksi päihteisiin, jotka aiheuttavat Suomessa tuhansia kuolemia vuodessa. Puhe riippuvuudesta lasten ja nuorten pelaamisen kohdalla saa siksi todella herkästi ylidramaattisia sävyjä.

2. Onko kyseessä oikea ongelma?

On. Pelaaminen kytkeytyy pienellä osalla pelaajista muihin elämän ongelmiin, aiheuttaa niitä tai sekä että. Ongelmallinen pelaaminen löytyy nykyään ICD-11-diagnoosijärjestelmästä nimellä gaming disorder, suomeksi pelaamishäiriö. Ongelmallisen pelaamiskäytöksen esiintyminen on tunnistettu lukuisissa tutkimuksissa, joskin tulkinnat esimerkiksi syy-seuraussuhteista ja kriteereistä vaihtelevat huomattavasti. Riippumatta erilaisista tulkinnoista, tutkijoiden välillä vallitsee konsensus siitä, että pelaamiseen voi liittyä ongelmia, tai pelaaminen voi liittyä muihin ongelmiin.

3. Jos kyseessä on oikea ongelma, miksi aiheesta kiistellään?

Tutkimuskenttä ei ole yksimielinen diagnoosista ja sen kriteereistä. Karkeasti yleistäen riippuvuustutkijat ovat puoltaneet diagnoosia, mediapsykologit ja pelitutkijat vastustaneet. Molemmilla puolilla väittelyä on asiallisia perusteluja, ja monet tutkijat asettuvat johonkin näkökantojen välille.

Diagnoosin puoltajat katsovat aiheellisesti, että muodollisen diagnoosin olemassaolo helpottaa avun hakemista ja saamista. Tämä on keskeisen tärkeä perustelu: tällä hetkellä ongelmallisesta pelaamisesta kärsivän on hyvin vaikeaa löytää asiantuntevaa apua, eikä esimerkiksi hoitoon ole vakiintuneita menetelmiä. Avun saamisen ei pidä tyssätä siihen, että ongelmaa ei tunnisteta tai tunnusteta.

Toisena keskeisenä oletuksena on myös, että kun varsinaisen ongelmallisen pelaamisen tai pelaamishäiriön kriteerit on määritelty tarkasti, on helpompi välttää ongelmallisuuden yleistämistä pelaamiseen laajemmin. Tämäkin on pätevä argumentti: kun voidaan sanoa tarkasti, mikä on ongelmallista, voidaan sanoa myös mikä ei ole ongelmallista.

Diagnoosin vastustajat argumentoivat, että diagnoosi lisää tarpeetonta huolta pelaamisen ympärille, ja medikalisoi ongelman. Kun digitaalinen pelaaminen lisätään tautiluokitukseen, se rinnastuu väistämättä siellä jo oleviin ongelmalliseen rahapelaamiseen ja päihderiippuvuuksiin. Tällöin riskinä on, että esimerkiksi kasvattajat kohdistavat pelaamiseen suhteetonta huolta, mikä näyttäytyy jyrkempinä asenteina pelaamista kohtaan sellaisissakin tilanteissa, missä ongelmia ei ole. Diagnoosi voi myös kohdistaa tarkastelun pelaamiseen mahdollisten muiden taustalla olevien ongelmien, kuten yksinäisyyden tai masennuksen, sijaan. Tämäkin näkemys on tutkimuksen ja julkisen keskustelun perusteella varsin perusteltu.

Vastustajat ovat myös kritisoineet pelaamisen poimimista omaksi erityislaatuiseksi ongelmakseen sen sijaan, että ICD-11:een olisi lisätty yleisluontoisempi toiminnallisen riippuvuuden diagnoosi, jota voitaisiin soveltaa erilaisissa tilanteissa. Kritiikin mukaan uudessa järjestelmässä annetaan ymmärtää, että pelaaminen on poikkeuksellisen riskialtista tai riippuvuutta aiheuttavaa: miksi muuten juuri pelaaminen, eikä esimerkiksi sosiaalisen median käyttö, olisi lisätty luokitukseen?

Kumpikaan puoli ei ole faktojen perusteella erityisen ”oikeassa” tai ”väärässä”, vaan kyseessä ovat myös esimerkiksi tieteenalojen väliset kiistat ja näkemyserot: siinä missä sosiologi näkee yhteiskunnallisen ongelman, lääketieteen tutkija näkee lääketieteellisen ongelman, ja molemmat voivat olla oikeassa. Yksi löytää selityksen aivoista, toinen pelaamisen motiiveista ja niin edelleen. Uskottavaa tutkimusta on runsaasti argumentin molemmin puolin. Kyseessä on hyvä esimerkki ilmiön monimutkaisuudesta: oman näkökulman tueksi voi löytää tutkimusta suuntaan ja toiseen.

Kun tutkimuskenttäkään ei ole aiheesta edes kohtuullisen yksimielinen, ei ole ihme, että julkinen keskustelu aiheesta räiskyy vielä paljon dramaattisemmin.

4. Mistä ongelmallisen pelaamisen tai pelaamishäiriön tunnistaa?

Oleellisimpia kriteerejä ovat muulle elämälle aiheutunut haitta ja pelaajan vaikeus hillitä omaa pelaamistaan. Pelaajan oma kokemus ongelmallisuudesta on sekin tärkeä, etenkin ongelmiin tartuttaessa. Ongelmalliseen pelaamiseen liittyy usein runsasta pelaamista, mutta tämän suhteen on oltava tarkkana: useimpien pelaajien kohdalla runsas pelaaminen kertoo intohimoisesta harrastuksesta, ei ongelmallisesta tilanteesta. Samoin pelaajalla voi olla ongelmia pelaamisen suhteen, vaikka pelimäärät olisivat maltillisiakin.

Ongelmallisesta pelaamisesta ei välttämättä kerro myöskään äkillinen pelaamisen lisääntyminen. Pelaaminen on osa elämää, jolloin esimerkiksi uuden pelin julkaisu, parisuhteen päättyminen tai loman myötä lisääntynyt vapaa-aika voivat lisätä huomattavastikin pelaamista. Jos kuitenkin kantaa huolta läheisen, esimerkiksi lapsen tai puolison, pelaamisesta, ei kohteliaasta kysymisestä ole haittaakaan. Toisinaan runsaan pelaamisen taustalla voi olla myös muita huolia, jotka tulevat esiin keskustelussa.

Etenkin lasten kohdalla on ehdottomasti vältettävä hätiköintiä ja ylidiagnosointia. Lapsille on hyvin tyypillistä innostua intensiivisesti milloin mistäkin aiheesta, oli kyseessä sitten Ronja Ryövärintytär, Minecraft tai Ryhmä Hau. Esimerkiksi Unicef on kehottanut välttämään riippuvuuspuhetta lasten mediankäytöstä puhuttaessa. Nuoruudessa taas on melko yleistä, että kiinnostus lapsena aloitettua harrastusta kohtaan lopahtaa. Jos samaan aikaan kiinnostus pelaamista kohtaan kasvaa, voi helposti syntyä kuva siitä, että pelaaminen on syrjäyttänyt aiemmat kiinnostuksenkohteet, vaikka kyseessä olisi varsin arkinen harrastuksen vaihtuminen.

5. Miksi tämä on niin vaikea aihe?

Ongelmallinen pelaaminen on aiheena hyvin polarisoitunut, kuten jo kysymys 3 edellä osoittaa. Aiheeseen liittyy yliampuvaa huolta ja toisaalta vähättelyä ja välinpitämättömyyttä. Joku ei näe pelaamisessa mitään muuta kuin ongelmia, joku toinen taas ei suostu näkemään ongelmia missään tilanteessa.

Keskustelu pelaamisesta ei ole arvovapaata, vaan siinä törmäävät erilaiset näkökulmat ja käsitykset esimerkiksi hyvästä lapsuudesta, nuoruudesta ja aikuisuudesta, hyvinvoinnista ja soveliaisuudesta. Sukupolvien välinen jännite on voimakas, samoin jako pelaajiin ja ei-pelaajiin. Huoli pelaamisesta nivoutuu myös laajempaan, monelta osin aiheelliseenkin, huoleen nopeasti digitalisoituvasta yhteiskunnasta ja sen yhteyksistä hyvinvointiin. Toisinaan keskustelu lähtee laukalle, ja perusteltu huoli muuttuu paniikkipuheeksi.

Pelaamista on kritisoitu 70-luvulta lähtien milloin mistäkin syystä, joskus aiheesta ja joskus asiaa tuntematta ja fiilispohjalta. Moni keskustelija on väsynyt siihen, että joutuu jatkuvasti puolustamaan ja oikeuttamaan omaa tai lastensa harrastusta tai esimerkiksi niitä nuoria tai lapsia, joiden kanssa työskentelee. Pelaaminen on toisinaan myös helppo selitys, kun ei haluta tai osata keskustella laajoista ja monimutkaisista ongelmista: nuorten mielenterveyspalveluiden riittämättömyydestä, sosiaalisesta eriarvoisuudesta tai suorituskeskeisen yhteiskunnan paineista. Koukuttavat mekaniikat ja peliyhtiöiden palkkalistoilla olevat psykologit ovat mediaseksikkäämpi ja helpommin käsiteltävä puheenaihe kuin yhteiskunnan ongelmalliset rakenteet.

On helppo nähdä, miksi ongelmallinen pelaaminen tulee herkästi kuitatuksi tuoreimpana yliampuvana pelikohuna. Peliharrastajien ja ammattilaistenkin parissa sorrutaan kuitenkin turhankin helposti aiheen vähättelyyn ja öhöttelyyn. Vaikka suurin osa naureskelusta liittynee yliampuvaan kielenkäyttöön ja huumerinnastuksiin, mukana on myös itse ilmiön kieltämistä. Se ei varsinaisesti palvele ketään, päinvastoin.

Villinä kuohuvan keskustelun keskellä pitäisi muistaa, että on ihmisiä, joille pelaaminen on aidosti ongelma. Heille muiden pelaajien ja asiantuntijoiden väheksyvä puhe ja ongelmien kieltäminen voi aiheuttaa ahdistusta ja vaikeuttaa avun hakemista, siinä missä esimerkiksi masennukselle naureskelu. Yhtä tärkeää on muistaa, että monelle, etenkin nuorelle, pelaajalle pelaaminen on ongelma vain ympäröivän maailman ja tuomitsevien asenteiden näkökulmasta. Näiden kahden asian välillä ei ole ristiriitaa, vaan molemmat voidaan ottaa pelaamisesta ja sen haitoista puhuttaessa huomioon.

Lisää tietoa:

Aarseth, E., Bean, A. M., Boonen, H., Colder Carras, M., Coulson, M., Das, D., Deleuze, J., Dunkels, E., Edman, J., Ferguson, C. J., Haagsma, M. C., Bergmark, K. H., Hussain, Z., Jansz, J., Kardefelt-Winther, D., Kutner, L., Markey, P., Nielsen, R. K. L., Prause, N., Przybylski, A., Quandt, T., Schimmenti, A., Starcevic, V., Stutman, G., Van Looy, J. & Van Rooij, A. J. 2017. Scholars’ open debate paper on the World Health Organization ICD-11 Gaming Disorder proposal. Journal of Behavioral Addictions 6 (3), 267–270. DOI: 10.1556/2006.5.2016.088

Billieux, J., King, D. L., Higuchi, S., Achab, S. Bowden-Jones, H., Hao, W., Long, J., Lee, H. K., Potenza, M. N., Saunders, J. B. & Poznyak, V. 2017. Functional impairment matters in the screening and diagnosis of gaming disorder. Commentary on: Scholars’ open debate paper on the World Health Organization ICD-11 Gaming Disorder proposal (Aarseth et al.). Journal of Behavioral Addictions 6 (3), 285–289.
DOI: 10.1556/2006.6.2017.036

Enevold, J., Thorhauge, A. M. & Gregersen, A. (eds.). 2018. What’s the Problem in Problem Gaming? Nordic Research Perspectives. Göteborg: Nordicom.

Heinänen, O., Lehtinen, S., Korhonen, H., Unkuri, K. & Mustonen, T. (toim.). 2019. Peli kesken. Kokemustarinoita ongelmallisesta digipelaamisesta. Sosped-säätiö.

Kuuluvainen, S. & Mustonen, T. 2017. Digitaalinen viihdepelaaminen ja digipeliriippuvuus. Helsinki: Sosiaalipedagogiikan säätiö.

Meriläinen, M. 2020. Kohti pelisivistystä : Nuorten digitaalinen pelaaminen ja pelihaitat kotien kasvatuskysymyksenä. Helsingin yliopiston kasvatustieteellisiä tutkimuksia 66.

 

Jos olet huolissasi omasta tai läheisen pelaamisesta, voit hakea apua esimerkiksi Peluurista tai Digipelirajat’on-vertaisryhmistä.

Artikkelikuva: SEUL / Arttu Kokkonen, Assembly Summer 2019