Tänään olen pohtinut Minna Nalbantoglun kirjoitusta lasten pelaamisesta. Teksti on ansiokas, mielenkiintoinen katsaus kahden pienen lapsen pelaamiseen ja pelaamisen rajoittamiseen ja vanhemman huoleen aiheeseen liittyen.

Kirjoitus oli erinomaisen viihdyttävä ja nuorten pelaajien tutkijalle kiintoisa, mutta jäi myös hiertämään: asiantuntijoiden kommentit pelaamisesta vaikuttivat ärsyttävän, ja otsikkoa myöten rakennettiin vastakkainasettelua asiantuntijanäkemysten ja arkitodellisuuden välille. Lasten pelaamista usein kommentoivana asiantuntijana lienen suoraan kritiikin kohderyhmää, joten sävy kummastutti. Teksti jätti myös mietteliääksi: olenko tosiaan itsekin kannustanut hälläväliä-meininkiin, mitä pelaamiseen tulee?

Onnekseni juttuun oli linkattu otsikossakin viitattu haastatteluartikkeli, jossa muiden asiantuntijoiden kanssa pohdin ruutuaikaa ja pelaamista, ja niin omat kuin muidenkin asiantuntijoiden näkemykset oli helppo tarkistaa. Asia oli kuten muistelin: haastatellut allekirjoittanut mukaanlukien kritisoivat yleisiä ohjeistuksia tuntimääristä, mutta korostavat tasapainoisen ja monipuolisen arjen tärkeyttä, kannustavat rajoittamaan määrää tarvittaessa ja löytämään omalle perheelle sopivat ratkaisut. Siis sitä samaa peruskauraa, jota mediakasvattajat ovat viimeiset vuodet pelaamisesta puhuneet.

Asiantuntijoiden näkemysten haastamiseksi järjestettiin testi: seitsemän- ja yhdeksänvuotiaat lapset saivat pelata hyvin vapaasti miten huvitti, tietyissä puitteissa. Pelaamisen hallinta osoittautui tosi vaikeaksi, ja lopulta oikein kukaan ei ollut tyytyväinen, ei vanhempi eivätkä lapset. Lopulta palattiin takaisin vanhoihin sääntöihin, mikä tuntui sopivan kaikille vallan hyvin. Siitäs saimme, asiantuntijat.

Kokeilun lopputulos oli epäilemättä kasvattajalle turhauttava ja huolestuttavakin, ja saakin olla. Vaikuttaa selvältä, että pelaamiselle tarvitaan vielä rajoja ja sääntöjä, että pelaaminen pysyy lapsilla hallinnassa. Kauhean suurta draamaa en kuitenkaan kykene näkemään siinä, että pienet lapset eivät alle viikossa opi omatoimisesti säätelemään pelaamistaan, kun aiemmat rajoitteet on yhtäkkiä poistettu.  Vanhempi lapsi noteeraa tämän itsekin, ja miettii, että rajoittaminen voisi onnistua pidemmällä aikavälillä. Pohtimisen arvoinen aihe, eikä yhdeksänvuotiaalta yhtään pöllömpi havainto.

Törmään usein virheelliseen käsitykseen, jossa lähtökohtaisesti myönteinen tai hyväksyvä suhtautuminen lasten ja nuorten pelaamiseen ajatellaan yltiöhöveliksi kaikki käy -henkiseksi kasvattamiseksi – tähän käsitykseen myös HS:n teksti tuntui nojaavan. Näin ei tietenkään ole. Niin edellä linkatussa haastattelussa kuin monessa muussakin ammattilaiskommentissa jaksetaan muistuttaa monipuolisen elämän tärkeydestä ja vanhemman oikeudesta ja velvollisuudesta huolehtia oman jälkikasvun hyvinvoinnista – myös rajoittamalla.

Omasta puolestani kuitenkin toivotan edelleen ruutuajan käsitteenä tervemenneeksi romukoppaan. Se ei tarkoita, että esimerkiksi lapsen peliaikaan ei pitäisi kiinnittää huomiota, tai ettei kodeissa voitaisi asettaa rajoja kännykän tai tietokoneen ääressä vietettävälle ajalle. Jumahtaminen yleispätevään tuntisuositukseen tai ruutujen ääressä vietetyn ajan lähtökohtainen määrittely toisarvoiseksi tai haitalliseksi ei kuitenkaan ole perusteltua.

Lapsilla on oikeus leikkiä ja pelata myös digitaalisesti, ja uppoutua välillä näihin puuhiinsa siinä missä muihinkin. Lapsen kiinnostuksen ja innostuksen kuittaaminen ainoastaan nopeaa mielihyvää aiheuttavana koukutuksena ei ole lasta kohtaan reilua. Pelaaminen on arvokasta vaikka se ei opettaisi mitään. Vanhemmallekin on aiheellista pohtia, miksi legojen ja majaleikkien syrjään jääminen tuntuu pahalta, jos niiden sijaan on rakenneltu ja seikkailtu Minecraftissa.

Pelikasvatus ei ole vain rajojen asettamista ja poistamista, saati että se olisi aina helppoa tai yksinkertaista tai edes järin johdonmukaista. Vilpittömästi toivoisinkin lapsikokeen vielä jatkuvan. Tapaus kun sinänsä tuntui tismalleen noudattavan asiantuntijaohjeistusta: kokeiltiin mikä omassa perheessä toimii parhaiten, ja asetettiin säännöt sen mukaan.

Nyt kun on huomattu, mikä määrä pelaamista on liikaa eikä enää kivaa, voitaisiin miettiä, miksi näin on. Samalla avautuvat hienot mahdollisuudet pohtia lasten kanssa, mikä pelaamisessa lopulta on hauskaa, ja miksi makeaa mahan täydeltä -lähestyminen ei ollutkaan niin kiva kuin miltä aluksi vaikutti. Sitä kautta saadaan pikku hiljaa myös pelijuttuja omilla aivoillaan ajattelevia ihmisiä. Ihan vapaa ei onneksi vielä seitsemän- tai yhdeksänvuotiaana tarvitse olla.