Koronavirus aiheuttaa parhaillaan monenlaisia muutoksia kaikenikäisten arkeen. Koska oma osaamiseni keskittyy pelikasvatukseen, muutama pointti tilanteeseen liittyen:

Älä huolestu, jos pelaaminen kotona lisääntyy huomattavastikin

On monia syitä, miksi tämänhetkinen poikkeustilanne lisää pelaamista. Ilmeisin näistä on se, että kun esimerkiksi koulunkäyntiä rajoitetaan ja harrastuksia perutaan, lapsilla ja nuorilla on enemmän vapaa-aikaa käytössään. Tätä ylimääräistä aikaa on ymmärrettävää ja normaalia käyttää myös pelaamiseen. Jos vanhemmat ovat itsekin kotona esimerkiksi etätöissä, pelaamista saattaa nähdä paljon enemmän kuin tavallisesti. Aiheesta ei kannata huolestua aivan ylettömästi, joskin vanhemman on toki hyvä kannustaa taukoihin ja tekemään muutakin välillä.

Pelaaminen on tapa pitää yhteyttä

Pelien kautta pidetään säännöllisesti yhteyttä kavereihin, ja tämä korostunee erityisesti nyt, kun kasvokkaisia kohtaamisia suositellaan välttämään. Monelle lapselle ja nuorelle – ja aikuisellekin – pelit antavat mahdollisuuden vaihtaa kuulumisia rennon yhteisen tekemisen parissa. Tämän merkittävyys lisääntyy, kun esimerkiksi urheiluharrastuksia ja kerhoja perutaan. Pelien chatit, Discord ja muut vastaavat palvelut täyttävät sosiaalisuuden tarvetta.

Peleihin keskittyminen helpottaa stressiä

Koronavirustilanne on monella tapaa stressaava: se rikkoo normaalin arkirytmin, uutisointi on dramaattista, aiheeseen liittyy paljon epätietoisuutta ja väärää informaatiota, ja erilaiset rajoitukset suitsivat elämää. Myös vanhemmat ja muut aikuiset ovat usein silminnähden huolestuneita, mikä vääjäämättä välittyy myös lapsille ja nuorille. Tällaisessa tilanteessa pelien ja muun viihteen parissa rentoutuminen tekee hyvää iästä riippumatta – tuskin kenellekään tekee hyvää vatvoa asiaa jatkuvasti. Jos etenkin nuoremmat lapset ovat hyvin huolissaan tilanteesta, esimerkiksi Unicefilla on hyvä ohje aiheen käsittelyyn.

Yhdessäkin voi pelata

Koska koronavirus osin myös pakottaa perheenjäsenet viettämään aikaa kotona, tämä on hyvä sauma lisätä myös pelaaminen osaksi kodin yhteistä tekemistä. Jos kodin teinit eivät ehkä haluakaan pelata yhdessä vanhempien kanssa, nyt on hyvä sauma kysyä aiheesta ja perehtyä suosikkipeleihin, katsoa yhdessä kilpapelimatseja tai tutustua tämän hetken kiinnostavimpiin tubettajiin.

Nyt voi höllätä normaaleja sääntöjä

Jos pelaamista rajoitetaan kotonanne esimerkiksi tietyillä peliajoilla, niitä kannattaa harkita uusiksi ainakin siksi aikaa, kun poikkeustilanne jatkuu. Pelaaminen saattaa monelle nuorelle ja lapselle juuri nyt olla paljon tärkeämpää kuin normaalisti, joten kehotan vanhempiakin suhtautumaan pelaamiseen tavallista joustavammin, vaikka se kävisikin välillä hermoille. Muutaman viikon tai kuukaudenkin tavallista runsaampi, hallittu pelaaminen ei erityisesti vaaranna lapsen tai nuoren terveyttä, ja voi tällaisessa tilanteessa ylläpitää henkistä hyvinvointia. Tarpeeton kahnaus peleistä voi kiristää jo muutenkin haastavaa tilannetta. Kun arki taas normalisoituu, voi palata vanhoihin rajoihin mikäli sille on tarvetta.

Artikkelikuva: SEUL ry / Arttu Kokkonen / Assembly Summer 2019

Lähtökohtaisesti rajoittamispuheessa ei toki ole mitään pahaa. Pelaamisen rajoittaminen tarpeen mukaan kuuluu usein pelikasvatusarkeen. Mitä pienemmästä pelaajasta on kyse, sitä todennäköisemmin tarvitaan selkeitä rajoja niin ajan kuin sisällönkin suhteen. Kun lapsen omat itsesäätelytaidot eivät vielä ole kehittyneet, vanhemman asettamat rajat selkeyttävät ja helpottavat molempien osapuolten arkea.

Pohjimmiltaan pelikasvatuksen tavoitteena on auttaa kasvatettavaa pohtimaan ja käsittelemään erilaisia peleihin ja pelaamiseen liittyviä kysymyksiä. Ihannetilanteessa kasvatettavan pelisivistys laajenee: hän oppii tarkastelemaan pelaamista niin omalla kohdallaan kuin laajemminkin erilaisista näkökulmista, kriittisesti ja uteliaasti. Tällainen pohdinta voi kohdistua lukemattoman moniin asioihin, fyysisestä terveydestä pelien ominaisuuksiin ja peliteollisuuden eettisiin kysymyksiin.

Valmiuksia pelikulttuurien tällaiseen käsittelyyn ei rakenneta pelkästään mekaanisesti rajoja asettamalla. Ei ole yhdentekevää nähdäänkö lapsi tai nuori pelien suhteen aktiivisena ja kriittisenä toimijana vai passiivisena kuluttajana. Vaikka nuori pelaaja laajentaa pelisivistystään monella tavalla, esimerkiksi kaverien kanssa puhumalla, lukemalla, pelaamalla ja videoita katsomalla, voivat vanhemman kanssa käydyt keskustelut tarjota valtavasti erilaisia näkökulmia ja ajattelemisen aihetta. Ei tarvitse olla pelaamisen asiantuntija voidakseen kysyä aiheesta hyviä kysymyksiä.

Myös rajoittamista voi tehdä monella tavalla. Rajojen perustelu ja niistä neuvottelu ei ole vanhemman lepsuutta, vaan kasvatusta kriittiseen ajatteluun ja pelaamisen pohdintaan. Samalla on hyvä muistaa, että pelaamiseen on paljon muitakin tulokulmia kuin huolet ja haitat, esimerkiksi pelien sisällöt, pelaajan mieltymykset tai vaikkapa vanhemman pelihistoria.

Pelikasvatukseen ei ole yhtä oikeaa tapaa. Pelaaminen on huikean monimuotoinen ilmiö, jokainen kasvattaja ja kasvatettava on erilainen ja kasvatuksen tavoitteetkin vaihtelevat tilanteesta riippuen, ja rajojen asettaminen on hyvä ja usein tarpeellinenkin kasvatusvalinta. Jos haluamme kasvattaa fiksuja, hyvinvoivia pelaajia, pelikasvatuksen täytyy kuitenkin olla paljon muutakin.

Kirjoitus on julkaistu alun perin Mediakasvatusseuran sivuilla.

Tänään olen pohtinut Minna Nalbantoglun kirjoitusta lasten pelaamisesta. Teksti on ansiokas, mielenkiintoinen katsaus kahden pienen lapsen pelaamiseen ja pelaamisen rajoittamiseen ja vanhemman huoleen aiheeseen liittyen.

Kirjoitus oli erinomaisen viihdyttävä ja nuorten pelaajien tutkijalle kiintoisa, mutta jäi myös hiertämään: asiantuntijoiden kommentit pelaamisesta vaikuttivat ärsyttävän, ja otsikkoa myöten rakennettiin vastakkainasettelua asiantuntijanäkemysten ja arkitodellisuuden välille. Lasten pelaamista usein kommentoivana asiantuntijana lienen suoraan kritiikin kohderyhmää, joten sävy kummastutti. Teksti jätti myös mietteliääksi: olenko tosiaan itsekin kannustanut hälläväliä-meininkiin, mitä pelaamiseen tulee?

Onnekseni juttuun oli linkattu otsikossakin viitattu haastatteluartikkeli, jossa muiden asiantuntijoiden kanssa pohdin ruutuaikaa ja pelaamista, ja niin omat kuin muidenkin asiantuntijoiden näkemykset oli helppo tarkistaa. Asia oli kuten muistelin: haastatellut allekirjoittanut mukaanlukien kritisoivat yleisiä ohjeistuksia tuntimääristä, mutta korostavat tasapainoisen ja monipuolisen arjen tärkeyttä, kannustavat rajoittamaan määrää tarvittaessa ja löytämään omalle perheelle sopivat ratkaisut. Siis sitä samaa peruskauraa, jota mediakasvattajat ovat viimeiset vuodet pelaamisesta puhuneet.

Asiantuntijoiden näkemysten haastamiseksi järjestettiin testi: seitsemän- ja yhdeksänvuotiaat lapset saivat pelata hyvin vapaasti miten huvitti, tietyissä puitteissa. Pelaamisen hallinta osoittautui tosi vaikeaksi, ja lopulta oikein kukaan ei ollut tyytyväinen, ei vanhempi eivätkä lapset. Lopulta palattiin takaisin vanhoihin sääntöihin, mikä tuntui sopivan kaikille vallan hyvin. Siitäs saimme, asiantuntijat.

Kokeilun lopputulos oli epäilemättä kasvattajalle turhauttava ja huolestuttavakin, ja saakin olla. Vaikuttaa selvältä, että pelaamiselle tarvitaan vielä rajoja ja sääntöjä, että pelaaminen pysyy lapsilla hallinnassa. Kauhean suurta draamaa en kuitenkaan kykene näkemään siinä, että pienet lapset eivät alle viikossa opi omatoimisesti säätelemään pelaamistaan, kun aiemmat rajoitteet on yhtäkkiä poistettu.  Vanhempi lapsi noteeraa tämän itsekin, ja miettii, että rajoittaminen voisi onnistua pidemmällä aikavälillä. Pohtimisen arvoinen aihe, eikä yhdeksänvuotiaalta yhtään pöllömpi havainto.

Törmään usein virheelliseen käsitykseen, jossa lähtökohtaisesti myönteinen tai hyväksyvä suhtautuminen lasten ja nuorten pelaamiseen ajatellaan yltiöhöveliksi kaikki käy -henkiseksi kasvattamiseksi – tähän käsitykseen myös HS:n teksti tuntui nojaavan. Näin ei tietenkään ole. Niin edellä linkatussa haastattelussa kuin monessa muussakin ammattilaiskommentissa jaksetaan muistuttaa monipuolisen elämän tärkeydestä ja vanhemman oikeudesta ja velvollisuudesta huolehtia oman jälkikasvun hyvinvoinnista – myös rajoittamalla.

Omasta puolestani kuitenkin toivotan edelleen ruutuajan käsitteenä tervemenneeksi romukoppaan. Se ei tarkoita, että esimerkiksi lapsen peliaikaan ei pitäisi kiinnittää huomiota, tai ettei kodeissa voitaisi asettaa rajoja kännykän tai tietokoneen ääressä vietettävälle ajalle. Jumahtaminen yleispätevään tuntisuositukseen tai ruutujen ääressä vietetyn ajan lähtökohtainen määrittely toisarvoiseksi tai haitalliseksi ei kuitenkaan ole perusteltua.

Lapsilla on oikeus leikkiä ja pelata myös digitaalisesti, ja uppoutua välillä näihin puuhiinsa siinä missä muihinkin. Lapsen kiinnostuksen ja innostuksen kuittaaminen ainoastaan nopeaa mielihyvää aiheuttavana koukutuksena ei ole lasta kohtaan reilua. Pelaaminen on arvokasta vaikka se ei opettaisi mitään. Vanhemmallekin on aiheellista pohtia, miksi legojen ja majaleikkien syrjään jääminen tuntuu pahalta, jos niiden sijaan on rakenneltu ja seikkailtu Minecraftissa.

Pelikasvatus ei ole vain rajojen asettamista ja poistamista, saati että se olisi aina helppoa tai yksinkertaista tai edes järin johdonmukaista. Vilpittömästi toivoisinkin lapsikokeen vielä jatkuvan. Tapaus kun sinänsä tuntui tismalleen noudattavan asiantuntijaohjeistusta: kokeiltiin mikä omassa perheessä toimii parhaiten, ja asetettiin säännöt sen mukaan.

Nyt kun on huomattu, mikä määrä pelaamista on liikaa eikä enää kivaa, voitaisiin miettiä, miksi näin on. Samalla avautuvat hienot mahdollisuudet pohtia lasten kanssa, mikä pelaamisessa lopulta on hauskaa, ja miksi makeaa mahan täydeltä -lähestyminen ei ollutkaan niin kiva kuin miltä aluksi vaikutti. Sitä kautta saadaan pikku hiljaa myös pelijuttuja omilla aivoillaan ajattelevia ihmisiä. Ihan vapaa ei onneksi vielä seitsemän- tai yhdeksänvuotiaana tarvitse olla.

 

 

 

 

Koulut pyörähtävät taas käyntiin, ja edessä on paluu arkeen. Alla muutamia ajatuksia ehkäisemään pelaamiskitkaa lomien jälkeen:

Pelit yhdistävät. Monelle lapselle ja nuorelle pelit ovat hyvä tapa saada uusia kavereita – ne ovat yhteinen harrastus ja puheenaihe. Tämä voi korostua etenkin uuteen kouluun siirryttäessä tai koulun ylipäänsä alkaessa. Pelit saattavat nousta siis aiempaa keskeisempään rooliin, ja esimerkiksi nettipelaaminen lisääntyä. Kun kaveri- ja ystävyyssuhteet ovat vielä muodostumassa, pelit voivat antaa helpon kehyksen yhdessä tekemiseen.

Koulu on itsenäistymistä. Oli kyseessä sitten alakoulun, yläkoulun tai toisen asteen aloitus tai uusi luokka-aste, kyseessä on aina askel kohti itsenäisempää elämää. Lapsi tai nuori siirtyy hiljalleen pois kodin valtapiiristä ja monipuolisempiin sosiaalisiin ympyröihin. Tämä voi tuoda mukanaan kapinointia kodin tuttuja sääntöjä vastaan. Pelikasvatuksessa nämä voivat tarkoittaa esimerkiksi peli-, kotiintulo- tai nukkumaanmenoaikoja. Kaikkeen vanhemman ei tarvitse taipua, mutta tämäkin näkökulma on hyvä huomioida, eikä suureen huoleen ole useinkaan syytä.

Lapsesta nuoreksi. Varsinkin siirryttäessä lapsuudesta nuoruuteen alakoulun lopulla ja yläkoulun alussa, tehdään yleensä pesäeroa lapsuuteen. Nuorempana aloitetut harrastukset voivat lakata kiinnostamasta, vaikka olisivat olleet hyvinkin rakkaita. Koska samaan aikaan pelaaminen voi lisääntyä, saattaa syntyä mielikuva kaiken muun syrjäyttävästä pelaamisesta. Tällöin on hyvä muistaa, että pelaaminenkin on kelpo harrastus, ja lähes poikkeuksetta nuoren itse valitsemaa toimintaa ilman vanhemmalta tai valmentajalta tulevaa painetta. Vanhemman on hyvä muistaa, että lapsi elää omaa lapsuuttaan tai nuoruuttaan, ei vanhempansa.

Stressin purkua. Lapset ja nuoretkin stressaantuvat, ja koulun alku saattaa tuoda mukanaan paljon muutoksia arkeen. Kun tähän lisätään nuorten kohdalla vielä murrosiän kuohunaa, kertyy tälle paljon käsiteltävää. Kuten muutkin harrastukset, pelaaminen auttaa viemään ajatuksia välillä muualle arjen pulmista. Kuten useimmille aikuisille, myös lapsille ja nuorille ilta-aika on omaa aikaa, jolloin voi rauhassa keskittyä omiin juttuihin. Tämä on erityisen tärkeää, jos lapsella tai nuorella on paljon muita harrastuksia.

Huolehdi unirytmistä. Loman jäljiltä unirytmiä kannattaa palauttaa aiemmaksi, jos se on päässyt myöhäistymään. Ilta-aika kannattaa rauhoittaa pelaamiselta ainakin tuntia ennen nukkumaanmenoa, etteivät yöunet häiriinny liikaa ja nukahtaminen viivästy. Jos kotona ovat käytössä tietyt peliajat, aamuun sijoitettu peliaika voi toimia hyvänä täkynä reippaammalle heräämiselle.

Parempaa pelaamista. Jos kotona harrastetaan pelaamista, sitä kannattaa harrastaa hyvin. Katsokaa yhdessä, että pelipiste on säädetty sopivaksi: työtuoli ja -pöytä ovat oikealla korkeudella, ja näyttö sopivalla etäisyydellä. Tuoli kannattaa valita sen mukaan, että se tukee selkää ja mahdollistaa hyvän asennon. Kännykällä tai tabletilla pelatessa esimerkiksi sohvalla makoilu on paljon parempi kuin istuminen pää painuksissa. Säännölliset tauot tekevät hyvää niin terveydelle kuin pelisuorituksellekin.

Puhu pelaamisesta. Jos pelaaminen aiheuttaa huolta, puhu siitä. Lapsi tai nuori on oman pelaamisensa asiantuntija, ja jos vanhempi on valmis kysymään ja kuuntelemaan, voi olla yllättävänkin helppoa selvittää mitä kotona pelataan, miksi ja kenen kanssa. Asialliset, molempien osapuolten hyväksymät raamit pelaamiselle todennäköisesti vähentävät tarpeetonta yhteentörmäilyä. Jos kotona puhutaan avoimesti pelaamisesta, myös pelaajan on helpompi ottaa esiin mahdollisia huoliaan aiheeseen liittyen.

Liika stressi pois. Parhaistakin aikomuksista huolimatta pelikasvatus – ja kasvatus ylipäänsä – on vain välillä vaikeaa. Pelikasvatukseen ei kannata polttaa liikaa omaa jaksamistaan. Jatkuva nahistelu pelaamisesta ja tulehtunut ilmapiiri kotona ovat todennäköisesti lapsen tai nuoren hyvinvoinnille haitallisempia, kuin satunnaisesti venähtänyt pelisessio. Ihan hyvä siitä tulee.

Lisää tietoa pelikasvatuksesta löydät esimerkiksi THL:n Nuoret pelissä -oppaasta.

Olin jo laskeutumassa joulun viettoon, kun silmiini osui mielipidekirjoitus Helsingin Sanomissa (”Pelaaminen vie fyysisen kunnon ja tekee pojista alisuorittajia”, 23.12.2016). Tekstissä esitettiin lukuisia väitteitä digitaaliseen pelaamiseen liittyen, ja katson tarpeelliseksi oikoa niistä virheellisimpiä.

Kuten monessa muussakin pelaamista kritisoivassa tekstissä, monimutkainen ilmiö – tässä tapauksessa poikien näennäinen yleinen kurjuus – palautetaan pelaamisen syyksi. Argumentointi on kuitenkin kestämätöntä monella tapaa. Puurot ja vellit menevät jälleen sekaisin.

Poikien kielteinen kehitys on tapahtunut samalla, kun ruutuaika ja varsinkin pelaaminen ovat lisääntyneet merkittävästi. Monet pojat pelaavat päivittäin tunteja. Läksyihin, kokeisiin ­lukemiseen ja liikuntaan ei jää aikaa varsinkaan arki-iltaisin.

Pelaaminen on lisääntynyt merkittävästi myös tytöillä, joiden Pisa-menestystä on ylistetty laajalti. Omassa yläkoululaisia käsittelevässä aineistossani tyttöjen koulukeskiarvot olivat selvästi poikien keskiarvoja korkeampia pelaamisen määristä riippumatta.

Nuoren läksyistä ja kokeisiin lukemisesta huolehtimisesta vastuu on viime kädessä vanhemmilla. Epäilemättä moni nuori tekisi mieluummin jotain muuta kuin panostaisi koulutyöhön: katsoisi telkkaria, viettäisi aikaa skeittipuistossa tai pelaisi tietokonepelejä. Useimmat nuoret hoitavat koulutyönsä tunnollisesti harrastuksistaan tai sukupuolestaan riippumatta. Tyypillinen suomalainen nuori pelaa noin 12 tuntia viikossa – siis alle kaksi tuntia päivässä.

On totta, että fyysisesti aiempaa passiivisempi elämäntapamme altistaa erilaisille terveyden ongelmille. On totta, että työtä esimerkiksi syrjäytymisen ehkäisemiseksi tarvitaan. Paniikkiin ei kuitenkaan ole syytä. Kokonaisuudessaan nuoriso sukupuolesta riippumatta voi melko hyvin ja harrastaa liikuntaa. Kokemukset koulunkäyntiin liittyen ovat nekin menossa hyvään suuntaan.

Suositut räiskintäpelit kehittävät varmasti motoriikkaa, mutta eivät aikuisiällä tarvittavia tunneälytaitoja. Räiskintäpelien pelaaminen perustuu tappamiseen ja sodan simulointiin. Pelaaja itse ei useimmiten kuole pysyvästi, vaan saa aina narsistisesti uuden elämän.

Nämä sotapelit eivät varmasti auta poikien empaattisuuden kehittymistä. On myös osoitettu, että väkivaltapelejä pelannut nuori valitsee oikean elämän konfliktitilanteessa herkemmin väkivaltaisen ratkaisun.

Räiskintäpelien pelaaminen tosiaan perustuu tappamiseen ja sodan simulointiin, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Sotapelien moraalista ja etiikasta kuuluukin puhua. Niiden pelaaminen, erityisesti suosituimpien, perustuu kuitenkin myös moneen muuhun asiaan: kommunikaatioon, yhteistyöhön, omien taitojen hiomiseen ja pitkäjänteiseen harjoitteluun. Pelien parissa opetellaan käsittelemään niin menestyksiä kuin pettymyksiäkin. Pelaaja saa uuden elämän, jotta voi yrittää uudestaan ja kehittyä paremmaksi.

Pelien ei ylipäänsä tarvitse kehittää aikuisiällä tarvittavia tunneälytaitoja, vaan ne saavat kaikessa rauhassa olla viihdettä. Tunneälytaidot opitaan pääosin muualla, vuorovaikutuksessa ystävien, vanhempien ja ympäröivän maailman kanssa. Pelaamisen ja arjen väkivallan suhde taas on sekava tutkimuskenttä, jossa näyttö on hyvin kyseenalaista. Pelaamisen ja muun median rooli on kuitenkin todettu hyvin pieneksi suhteessa yleisempiin väkivaltaista käytöstä ennustaviin tekijöihin, kuten rikkinäiseen perhetaustaan tai mielenterveyden häiriöihin.

Pelipojista tulee äijäteinejä, joita tyttöjen pitäisi elättää, jos haluavat perustaa perheen. Tällainen tohvelisankari on huono isän malli.

Kenties osa nuorten poikien pahoinvoinnista – jota sitäkin hoidetaan pelaamalla – palautuukin tällaisiin odotuksiin? Pitää kasvaa perheenpääksi, ei saa olla ”tohvelisankari” ja isyyskin on oletus. Nuoriso- ja sosiaalialan työssä on tehty vuosikausia töitä sen eteen, että pojat pääsisivät eroon monista itseään kuristavista ja kurittavista mieskuvista.

Minä olen mielipidetekstissä kuvattu ”äijäteini pelipoika”. Samoin ovat lukuisat ystäväni, jotka nykyisin ovat tutkijoita, opettajia, poliiseja ja lääkäreitä. Ne, joilla on lapsia, ovat erinomaisia isien ja äitien malleja. Kukaan meistä ei häpeile harrastustaan eikä nuoruuttaan sen parissa, ja hyvä niin.

Eriarvoistuvan yhteiskunnan, pitkään rämpineen talouden ja opetukseen, kasvatukseen ja sosiaalipalveluihin kohdistuvien leikkausten seurausten palauttaminen pelaamiseen ei argumenttina yksinkertaisesti kanna. 90-luvun lama jätti jälkensä aikansa lapsiin ja nuoriin, vaikka näillä ei ollut älypuhelimia.

Nuorten pelaamisen tutkijana ja sen puolesta monesti puhuvana soisin usein, että pelaamisella todella olisi kyky vaikuttaa niin voimakkaasti kuin mitä mielipidekirjoituksessa annetaan ymmärtää. Tällöin pelaamiseen puuttuminen tosiaan ratkaisisi kertaheitolla monenlaisia kysymyksiä. Näin ei kuitenkaan ole. Pelaaminen voi vaikuttaa yksittäisen nuoren hyvinvointiin voimakkaastikin, sekä myönteisesti että kielteisesti. Väestötason selittäjäksi siitä ei kuitenkaan ole.

Yhdessä pystymme pelastamaan Suomen pojat. He ovat varmasti sen arvoisia.

Pojat tarvitsevat epäilemättä erityishuomiota: kannustusta lukemiseen, koulunkäyntiin ja monipuoliseen elämään, rohkaisua itsensä toteuttamiseen, huomiota ja hyväksyntää vanhemmilta ja muilta auktoriteeteilta. Negatiiviset käsitykset kouluun, liikuntaan tai lukemiseen liittyen eivät korjaudu lyömällä poikia vuorotellen tulevaisuuspaineilla, miehisyysodotuksilla ja Pisa-tuloksilla.

Ensimmäisen askeleen täytyy kuitenkin olla luopuminen ajatuksesta, että Suomen pojat olisivat pilalla. He ovat varmasti sen arvoisia.

Viime päivinä elämäni on ollut täynnä Pokémon GO -peliä. Tyttöystävä, kaverit ja iso osa seuraamastani sosiaalisesta mediasta jauhavat jatkuvalla syötöllä ”poksuista”, ”gymeistä” ja ”pokestopeista”. Raportteja sataa tasaiseen tahtiin niin Facebookissa, Twitterissä kuin Whatsappissakin: Helsingin keskuspuistossa on hevospokémoneja, Vantaanjoen varressa vesipokémoneja, Paavalin kirkolla sijaitsevaa salia taas vahtivat voimakkaat yksilöt. Meininki on nyt jo tämä, eikä peliä ole virallisesti edes julkaistu vielä Suomessa. On helppo nähdä, että Pokémon GO tulee olemaan valtava juttu.

Pelikasvatuksellisesti Pokémon GO tarjoaa huikean paljon potentiaalia. Listaan alla muutaman näkökulman:

Peli vangitsee mielenkiinnon. Päätellen siitä, miten keskittyneesti 20-40-vuotiaat ystäväni marssivat puhelintensa kanssa pitkin kaupunkia ja lenkkipolkuja piirrettyjen hirviöiden perässä, pienemmät mukulat tulevat todennäköisesti olemaan aivan yhtä myytyjä, elleivät enemmänkin. Seurauksena lienee loputon tulva hehkutusta ja pälätystä erilaisista pokémoneista, piirrustuksia, leikkejä ja niin edelleen. Tästä voi olla joko huolissaan tai innostunut, suosittelen jälkimmäistä. Innostunut, leikkivä ja aktiivinen lapsi, jonka mielikuvitus hyrrää, on aina parempi kuin passiivinen. Innostus mahdollistaa myös helpon keskustelun, ja antaa vanhemmille ja muille kasvattajille hyvän mahdollisuuden kysellä pelistä ja siihen liittyvistä aiheista.

Peli aktivoi fyysisesti. Koko Pokémon GO on rakennettu ajatukselle, että se vie pelaajat ulos kodeistaan. Erilaiset mekaniikat kannustavat tutkimaan ympäristöä, ja ihan vain keräämään kilometrejä kävelemällä ympäriinsä. Uskallan veikata, että lapset on jatkossa helppo saada lähtemään milloin mihinkin vetoamalla siihen, että siellä voi olla uusia pokémoneja, saleja tai pokestoppeja. Olen todella yllättynyt, mikäli pelistä innostuneiden lasten (ja aikuisten!) arkiliikunta ei lisäänny. Samalla tarjoutuu mahdollisuus yhteiseenkin ulkoiluun: ”lähdetään kävelylle etsimään pokémoneja” ei ole pöllömpi tarjous. Yksi vanhempien ja muiden kasvattajien keskeisistä huolista on ollut lasten ja nuorten fyysinen passivoituminen, ja nyt yhtä osaratkaisua tarjotaan hopealautasella.

Aloituskynnys on matala. Monelle kasvattajalle pelien tekniset vaatimukset nostavat seinän osallistuvan pelikasvatuksen tielle. Pokémon GO:n pelaaminen on helppoa, ja peli pyörii vähänkin uudemmassa älypuhelimessa. Peruspelaamiseen ei tarvita nopeita refleksejä, tarinan tuntemusta tai oikeastaan juuri mitään muitakaan erityistaitoja.

Peli ylittää sukupolvikuilun. Pokémon-piirrettyä näytettiin Suomen televisiossa 1990-luvulla, eli monet sitä silloin katsoneet ovat jo itse vanhempia. Kun uusi sukupolvi löytää vanhemmille (ja mahdollisesti isovanhemmille) tutun ilmiön, tarjoutuu uusia mahdollisuuksia keskusteluille läheisistä mediamaailmoista, leikeistä ja fanituksesta. Pokémonit ovat 80- ja 90-lukujen taitteessa syntyneille niitä lapsuuden käpylehmiä, ja nyt omat lapset kerrankin leikkivät niillä.

Yllä mainitut asiat istuvat niin koti-, kuin koulukasvatukseenkin. Moni alakoulun opettaja ja vanhempi säästää itseltään paljon harmaita hiuksia, kun ei yritä hampaat irvessä liiskata vääjäämätöntä, lähtökohtaisesti positiivista ilmiötä periaatteesta tai siksi että se epämääräisesti ärsyttää. Jo tutustuminen auttaa! Osallistuminen ja tutustuminen auttaa todennäköisesti myös yhteisten pelisääntöjen sopimisessa.

Olisi helppo maalata piruja seinille siitä, minkälaista otsikointia on luvassa kouluvuoden alkaessa. Opettajat ja vanhemmat ovat epäilemättä helisemässä, kun lapsia ei kiinnosta mikään muu kuin ”se ihmeen hirviöpeli”. Aivan varmasti oikeitakin ongelmia tulee vastaan. Tavoistani poiketen aion nyt olla kuitenkin hetken murehtimatta – paitsi sitä, että vanha puhelimeni ei taivu Pokémon GO:ta pyörittämään.

Pokémon GO:n voi ladata seuraamalla esimerkiksi näitä ohjeita. Arvostelun pelistä kasvattajanäkökulmasta voi lukea Viihdevintiöt-blogista.