Kun kirjoitan tätä tekstiä, päätä särkee ja väsyttää. Syyllistä ei tarvitse hakea kaukaa: vastuullinen pelikasvatustutkija pelasi viime yönä aamuneljään Total War: Warhammeria ja yöunet jäivät lyhyiksi. Niska ja hartiat eivät nekään ole järin kiitollisia. Pelaaminen ei tehnyt hyvää.

Kun aamuyöstä lopetin pelin, olo oli onnellinen ja voitonriemuinen. Pysäyttämättömät vampyyriarmeijani olivat lopulta onnistuneet alistamaan fantasiamaailman ikeeseensä ja päiväkausia jurnuttamani peli oli lopulta päättynyt voittooni. Saavutus hymyilyttää nytkin. Pelaaminen teki hyvää.

Pohdittaessa oliko pelaaminen tässä hyvä vai huono juttu, ollaankin jo mahdottoman kysymyksen ääressä. Mahdottoman siksi, että kysymys on tähän tilanteeseen väärä. Pelaaminen oli tässä tilanteessa kaksi erilaista asiaa samaan aikaan, eikä sitä voida palauttaa näin yksinkertaiseen jakoon. Kuinka paljon päänsärkyä vastaa maailmanvalloituksen tuottama riemu?

Esimerkki kuvastaa laajemman pelikeskustelun ongelmaa. Julkisessa keskustelussa pyritään liian usein saamaan yksinkertaisia vastauksia lähes mahdottoman monimutkaisiin kysymyksiin. Kysytään onko pelaaminen nuorille hyödyllistä vai haitallista, kun pitäisi kysyä paljon monisyisemmin: mikä pelaaminen, ketkä nuoret, missä tilanteessa?

Ajatteluni ytimeen on yhä tiukemmin juurtunut ajatus pelaamisen monimutkaisuudesta. Pelaajat, pelit ja molempia ympäröivä maailma ovat keskenään vuorovaikutuksessa käytännössä rajattomina yhdistelminä. Tämän monimutkaisuuden hyväksyminen on keskeinen avain pelaamisen ymmärtämiseen ja pelisivistyksen rakentamiseen.

Pelaaminen on polarisoiva aihe, ja usein rintamalinjat vedetään tiukasti: tällä puolella pelimyönteiset, tällä pelivastaiset – joskin pintaa vähän raaputtamalla jaot paljastuvatkin monipuolisemmiksi. Vanhemmille ja ammattilaisille luennoidessani olen useammankin kerran kuullut yleisökysymyksen, jossa kysyjä aluksi ilmoittaa kainosti tai ylpeänä kummalla puolella rajaa on.

Pelaamiseen voi toki suhtautua pääpirteittäin myönteisesti tai kielteisesti, omien mieltymystensä mukaan. Kattavat yleistykset sen sijaan eivät paranna keskustelua. On aivan mahdollista, ja jopa suositeltavaa, pitää joistain pelaamisen piirteistä ja vastustaa toisia. Vaikka kuinka rakastaisi pelaamista, jokaista pelikulttuurin surkeaa ilmiötä ei tarvitse puolustaa tai ongelmia väheksyä. Vaikka ei sietäisi pelaamista lainkaan, voi hyväksyä, että kyseessä on monelle tärkeä ja hyvinvointia parantava harrastus, tai että pelaaminen on hauskaa.

Käyttääkseni itseäni jälleen esimerkkinä, olen saanut pelien parissa valtavasti ystäviä ja uskomattomia elämyksiä. Pelaamisen myötä olen päätynyt niin tutkijaksi kuin televisioonkin. Olen myös jumittanut pelien ääressä, kun olisi ollut muutakin tekemistä, ja nukkunut elämässäni todennäköisesti liian vähän. Saatan naureskellen pohtia, miten paljon tietokoneen ääressä istuminen ja ajoittainen yöunien vähäisyys on kroppaani kaltoinkohdellut, mutta pohdin sitä toisinaan silti. Olen kuitenkin valintoihini tyytyväinen: tämä on toiminut minulle.

Silläkin uhalla, että tämä teksti jää löyhäksi tavallaan sitä, tavallaan tätä -läyryilyksi, en osaa kuvitella muutakaan mielekästä lähestymistä. Pelaaminen on niin valtava kokonaisuus, että se pakenee yksinkertaista luokittelua hyväksi tai huonoksi asiaksi.  Eikä pelaaminen ole tässä tietenkään mikään poikkeus muusta maailmasta. Kuten raastavat parisuhteet Facebookissa, it’s complicated.

Pelisivistys kumpuaa uteliaisuudesta, kriittisestä tarkastelusta ja valmiudesta tarkistaa omia kantojaan uuden tiedon ja uusien oivallusten myötä riippumatta siitä, mieltääkö itsensä pelimyönteiseksi tai -kielteiseksi. Jos ja kun halutaan rakentaa hyvää ja kestävää pelikulttuuria, tällainen sivistys on sille tukeva perusta.

Erinomaista peliviikkoa kaikille!