Viimeiset puolitoista päivää Twitter-vesilasissa on myrskynnyt, kun Suomen elektronisen urheilun kentällä on pyöritelty kysymyksiä jääviydestä tuomaritoiminnassa ja siitä viestimisestä. Puuttumatta itse tapaukseen sen suuremmin, se on tuonut esiin joitain tarkastelun kohteita suomalaisen elektronisen urheilun kentällä.

Pienet piirit ja hyvät veljet. Suomalaisen elektronisen urheilun skene on väärällään sidonnaisuuksia, kytköksiä ja henkilökohtaisia suhteita. Tässä ei ole mitään ihmeellistä, vaan ilmiö on leimallinen, kun pienen piirin kulttuuri laajenee. Keskeiset toimijat tuntevat toisensa, pelaavat ja viettävät aikaa yhdessä ja niin edelleen. Tässäkään ei ole mitään ihmeellistä. Kaikki suosiminen ei ole tietoistakaan,  tottakai sitä tekee mieluummin asioita tuttujen, mukavien ja luotettaviksi tiedettyjen ihmisten kanssa. Tilanne pitää kuitenkin tiedostaa. On pakko ymmärtää, että voi näyttää epäilyttävältä, jos samat toimijat ovat mukana monissa toiminnoissa, synnyttäen toisinaan myös mahdollisia eturistiriitoja.

Skene ei voi katsoa vain sisäänpäin. Sen lisäksi miten skene näyttäytyy sen sisäpuolella oleville, on mietittävä sitä, miltä toiminta näyttää ulospäin. Laajemmassa mittakaavassa on kriittisen tärkeää, millaisena harrastuksena ja ilmiönä elektroninen urheilu näyttäytyy suuren yleisön silmissä. Tämä tarkoittaa sellaistenkin kysymysten käsittelyä, johon monella ei ole kiinnostusta, halua tai osaamista. Lähivuosina esille tullaan nostamaan jatkuvasti enemmän esimerkiksi eettisiä kysymyksiä elektroniseen urheiluun liittyen, oli kyseessä sitten vedonlyönti tai tasa-arvokysymykset. Ne voi toki ohittaa, mutta silloin ei tule olla yllättynyt huonosta julkisuudesta. Esports ei ole mikään muusta pelikulttuurista tai yhteiskunnasta irrallinen saari.

Ammattilaisia vai kavereita? Tähän oikeastaan kulminoituu paljon. Mitä suuremmaksi elektroninen urheilu kasvaa, sitä enemmän toimijoiden on mietittävä roolejaan. Se, mikä on kaveriporukassa hauskaa, puolimautonta läppää, on julkisessa ruodinnassa potentiaalinen katastrofi lajin julkisuuskuvalle – aiheellisesti. Twitterin kaltaiset puolijulkiset ympäristöt sotkevat soppaa vielä entisestään. Esports-skene ei voi olla samaan aikaan uskottava julkinen, ammattimainen yhteisö ja kaveriporukan saunailta. Se on toki harmi, mutta jompikumpi on valittava. Pelikulttuurin perinteiset hölmön käytöksen ”se oli läppää”-puolustukset eivät kestä tarkastelua ammattiympäristössä.

Eroon siilipuolustuksesta. Elektroniseen urheiluun kohdistuu nyt ja tulevaisuudessa kritiikkiä. Kyseenalaistukset siitä, onko kyseessä urheilu ja niin edelleen alkavat hiljalleen jäädä historiaan. Uusia kritiikin aiheita varmasti tulee kuitenkin. Kentän on silloin kyettävä muuhunkin kuin pilkkaamiseen, marinaan ja skenensisäiseen puhinaan. Kritiikki pitää pystyä ottamaan vastaan, ja siihen on pakko pystyä vastaamaan asiallisesti. Jos näin ei ole, skene ansaitseekin tulla kritisoiduksi. Myös kritiikin laatu ja aihe on syytä huomioida. Se, että lajia syytetään seksismistä tai asiattomasta käytöksestä on merkittävästi vakavampaa kuin naureskelu sille, onko kyseessä urheilu vai ei.

Tällaisten juttujen kirjoittaminen on tavallaan harmillista. Henkilökohtaisesti pidän monestakin asiasta kotimaisessa skenessä, ja monet sen toimijoista ovat tulleet ystäviksikin vuosien varrella (ks. ne pienet piirit ja hyvät veljet tuolla ylempänä). Teki pahaa katsoa eilen miten skeneä runneltiin eilen sen ulkopuolelta, mutta samaan aikaan en voi olla ajattelematta, että osittain ihan ansaitusti. Skenen haastaminen pakottaa sen tarkastelemaan itseään ja muuttumaan, lähes poikkeuksetta parempaan suuntaan.

Tällainen teksti saattaa myös kuulostaa juuri sellaiselta herkkänahkaiselta jeesustelulta, mitä etenkin pelikulttuurissa on totuttu vihailemaan. On hyvä kuitenkin muistaa myös käytännön merkitys: huono julkisuuskuva merkitsee vähempiä sponsoreita ja muita yhteistyökumppaneita, hyvä ja myönteinen julkisuuskuva taas kentän kasvua ja monipuolistumista. Siinä on jo itsessään aihetta tarkistaa käyttäytymistä, jos teemat eivät muuten ole sydäntä lähellä. On se ja sama kuinka paljon se tai tämä suomalainen pelaaja voittaa milloin mistäkin turnauksesta, jos lajia laajemmin pidetään epäilyttävänä ja vähän vastenmielisenä.

Suomalaisessa elektronisessa urheilussa tehdään todella paljon hyviä juttuja, ja esimerkiksi nuorisotyöllisessä ja koulujen elektronisessa urheilussa monella maalla olisi Suomelta opittavaa. Kuten Niko Nikkilä osuvasti kirjoitti, laji on monessa asiassa mainettaan vieraanvaraisempi. Samaa ovat todistaneet omatkin kokemukseni, jotka ovat ehdottomasti olleet pääosin myönteisiä. Haluan uskoa, että välillä vastaantulevat ongelmat ovat pienen kulttuurin kasvukipuja, joista päästään ajan kanssa.

Jokainen esportsin parissa toimiva kehittää suomalaista elektronisen urheilun kulttuuria omalla pienellä tai suuremmalla tontillaan. On hyvä miettiä aina välillä, mihin suuntaan.