Kategoria: Elektroninen urheilu

Elektroninen urheilu uuden edessä

Jätä kommentti

Viimeiset puolitoista päivää Twitter-vesilasissa on myrskynnyt, kun Suomen elektronisen urheilun kentällä on pyöritelty kysymyksiä jääviydestä tuomaritoiminnassa ja siitä viestimisestä. Puuttumatta itse tapaukseen sen suuremmin, se on tuonut esiin joitain tarkastelun kohteita suomalaisen elektronisen urheilun kentällä.

Pienet piirit ja hyvät veljet. Suomalaisen elektronisen urheilun skene on väärällään sidonnaisuuksia, kytköksiä ja henkilökohtaisia suhteita. Tässä ei ole mitään ihmeellistä, vaan ilmiö on leimallinen, kun pienen piirin kulttuuri laajenee. Keskeiset toimijat tuntevat toisensa, pelaavat ja viettävät aikaa yhdessä ja niin edelleen. Tässäkään ei ole mitään ihmeellistä. Kaikki suosiminen ei ole tietoistakaan,  tottakai sitä tekee mieluummin asioita tuttujen, mukavien ja luotettaviksi tiedettyjen ihmisten kanssa. Tilanne pitää kuitenkin tiedostaa. On pakko ymmärtää, että voi näyttää epäilyttävältä, jos samat toimijat ovat mukana monissa toiminnoissa, synnyttäen toisinaan myös mahdollisia eturistiriitoja.

Skene ei voi katsoa vain sisäänpäin. Sen lisäksi miten skene näyttäytyy sen sisäpuolella oleville, on mietittävä sitä, miltä toiminta näyttää ulospäin. Laajemmassa mittakaavassa on kriittisen tärkeää, millaisena harrastuksena ja ilmiönä elektroninen urheilu näyttäytyy suuren yleisön silmissä. Tämä tarkoittaa sellaistenkin kysymysten käsittelyä, johon monella ei ole kiinnostusta, halua tai osaamista. Lähivuosina esille tullaan nostamaan jatkuvasti enemmän esimerkiksi eettisiä kysymyksiä elektroniseen urheiluun liittyen, oli kyseessä sitten vedonlyönti tai tasa-arvokysymykset. Ne voi toki ohittaa, mutta silloin ei tule olla yllättynyt huonosta julkisuudesta. Esports ei ole mikään muusta pelikulttuurista tai yhteiskunnasta irrallinen saari.

Ammattilaisia vai kavereita? Tähän oikeastaan kulminoituu paljon. Mitä suuremmaksi elektroninen urheilu kasvaa, sitä enemmän toimijoiden on mietittävä roolejaan. Se, mikä on kaveriporukassa hauskaa, puolimautonta läppää, on julkisessa ruodinnassa potentiaalinen katastrofi lajin julkisuuskuvalle – aiheellisesti. Twitterin kaltaiset puolijulkiset ympäristöt sotkevat soppaa vielä entisestään. Esports-skene ei voi olla samaan aikaan uskottava julkinen, ammattimainen yhteisö ja kaveriporukan saunailta. Se on toki harmi, mutta jompikumpi on valittava. Pelikulttuurin perinteiset hölmön käytöksen ”se oli läppää”-puolustukset eivät kestä tarkastelua ammattiympäristössä.

Eroon siilipuolustuksesta. Elektroniseen urheiluun kohdistuu nyt ja tulevaisuudessa kritiikkiä. Kyseenalaistukset siitä, onko kyseessä urheilu ja niin edelleen alkavat hiljalleen jäädä historiaan. Uusia kritiikin aiheita varmasti tulee kuitenkin. Kentän on silloin kyettävä muuhunkin kuin pilkkaamiseen, marinaan ja skenensisäiseen puhinaan. Kritiikki pitää pystyä ottamaan vastaan, ja siihen on pakko pystyä vastaamaan asiallisesti. Jos näin ei ole, skene ansaitseekin tulla kritisoiduksi. Myös kritiikin laatu ja aihe on syytä huomioida. Se, että lajia syytetään seksismistä tai asiattomasta käytöksestä on merkittävästi vakavampaa kuin naureskelu sille, onko kyseessä urheilu vai ei.

Tällaisten juttujen kirjoittaminen on tavallaan harmillista. Henkilökohtaisesti pidän monestakin asiasta kotimaisessa skenessä, ja monet sen toimijoista ovat tulleet ystäviksikin vuosien varrella (ks. ne pienet piirit ja hyvät veljet tuolla ylempänä). Teki pahaa katsoa eilen miten skeneä runneltiin eilen sen ulkopuolelta, mutta samaan aikaan en voi olla ajattelematta, että osittain ihan ansaitusti. Skenen haastaminen pakottaa sen tarkastelemaan itseään ja muuttumaan, lähes poikkeuksetta parempaan suuntaan.

Tällainen teksti saattaa myös kuulostaa juuri sellaiselta herkkänahkaiselta jeesustelulta, mitä etenkin pelikulttuurissa on totuttu vihailemaan. On hyvä kuitenkin muistaa myös käytännön merkitys: huono julkisuuskuva merkitsee vähempiä sponsoreita ja muita yhteistyökumppaneita, hyvä ja myönteinen julkisuuskuva taas kentän kasvua ja monipuolistumista. Siinä on jo itsessään aihetta tarkistaa käyttäytymistä, jos teemat eivät muuten ole sydäntä lähellä. On se ja sama kuinka paljon se tai tämä suomalainen pelaaja voittaa milloin mistäkin turnauksesta, jos lajia laajemmin pidetään epäilyttävänä ja vähän vastenmielisenä.

Suomalaisessa elektronisessa urheilussa tehdään todella paljon hyviä juttuja, ja esimerkiksi nuorisotyöllisessä ja koulujen elektronisessa urheilussa monella maalla olisi Suomelta opittavaa. Kuten Niko Nikkilä osuvasti kirjoitti, laji on monessa asiassa mainettaan vieraanvaraisempi. Samaa ovat todistaneet omatkin kokemukseni, jotka ovat ehdottomasti olleet pääosin myönteisiä. Haluan uskoa, että välillä vastaantulevat ongelmat ovat pienen kulttuurin kasvukipuja, joista päästään ajan kanssa.

Jokainen esportsin parissa toimiva kehittää suomalaista elektronisen urheilun kulttuuria omalla pienellä tai suuremmalla tontillaan. On hyvä miettiä aina välillä, mihin suuntaan.

Pelin henki – eli roskapuhe pelimaailmassa

2 kommenttia

Viime aikoina minua on mietityttänyt kielenkäyttö pelikulttuurissa. Kuka tahansa nettipeleissä ja pelikulttuurin parissa aikaa viettänyt tietää, minkälainen verbaalinen lokasanko tyypillinen CS:GO-matsi voi olla. Tällainen kielenkäyttö hyväksytään pitkälti osaksi peliä, ja kielenkäyttöä kritisoivan on tyypillistä kuulla, että

Ainahan tää on tällaista, pennut ne vaan rääkyy

tai

Kuuluu pelin henkeen

tai

Ihan sama homma futiskatsomossa

ja niin edelleen. Roskapuheen rooli tunnistetaan, ja samalla se hyväksytään osaksi pelikulttuuria – vähän valitettavaksi osaksi, mutta osaksi kuitenkin. Tämän ajatuksen haluan kyseenalaistaa.

Asiaton kielenkäyttö peleissä ja pelikulttuurissa ylipäänsä saa usein epämiellyttäviä sävyjä esimerkiksi rasismista, seksismistä tai homofobiasta. Neekeri, homo, huora ja muut vastaavat sanat tulevat vastaan tasaiseen tahtiin.  Tällaisessa kielenkäytössä lipsutaan jo kohti varsinaista vihapuhetta, jota kaikki pelien vihainen puhe ei suinkaan ole. Taannoista ENCEn matsia Twitchissä moderoidessani bannivasara heilui. Ei, turkkilainen pelaaja ei ole kebabi, ähly tai terroristi, piste.

Roskapuheelle tarjotaan usein monenlaisia puolusteluita. Listaan alla tyypillisiä.

Se on vaan läppää! Ei se ole oikeasti mitään rasistista tai homofobista!

Uskon ihan täysin, ei varmasti useimmiten tarkoituksella olekaan. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö se olisi haitallista ihmisille, jotka sitä joutuvat kuuntelemaan. Varsinkin etnisyyteen ja seksuaaliseen suuntautumiseen viittaavat solvaukset ovat usein niin arkisia, ettei niitä tule miettineeksi. Tästä hyvä esimerkki on homottelu, josta Miro Jukka on kirjoittanut mainion blogauksen. Se voi hyvinkin olla läppää, mutta kaikki läppä ei ole hyvää eikä sovi joka tilanteeseen.

Seuraava puolustus roskapuheelle on inhoamani klassikko:

Ei pidä olla niin herkkänahkainen!

Tämän lähestymisen ongelma on se, että siirtää vastuun väärälle taholle. Syyllinen ei olekaan roskapuheen suoltaja, vaan oikeastaan sen yliherkäksi leimattu kohde. Hetkenkin pohdinta tästä aiheesta paljastaa kommentin vinoksi, paitsi tietenkin jos halutaan pitää kiinni pelaajien oikeudesta haukkua toisiaan.

Muutenkin muotoilu ”herkkänahkaiseksi” on typerä. Kuinka moni meistä kuuntelee mielellään itselleen rähjäämistä töissä, koulussa tai bussissa? Ei tarvitse olla erityisen herkkänahkainen, että kyllästyy nopeasti epäkohteliaaseen mussutukseen.

Saa sen pelin mutelle jos häiritsee!

Tämä on sinänsä järkevä käytännön ohje moneen tilanteeseen, jossa asiatonta puhetta tulee vastaan. Se kärsii kuitenkin samasta ongelmasta kuin edellinen esimerkki: roskapuheen kohde joutuu muuttamaan omaa käytöstään, ei puheen tuottaja itse. Viesti on, että öyhöttäjä saa rauhassa ottaa tilan haltuun, ja muiden pitää mukautua.

Sillä pääsee vastustajan ihon alle kilpailutilanteessa!

Tämä aktiivisen trollaamisen ajatuksen voin ostaa jossain määrin, olkoonkin että en ole sen suuri ystävä. (Klassinen esimerkki lienee Zinedine Zidanen raivostuminen vuoden 2006 jalkapallon MM-finaalissa pitkällisen solvaamisen tuloksena.) Tämä ei kuitenkaan riitä selittäjäksi. Roskaa puhutaan vaikka kuinka paljon myös pelitilanteissa, joissa siitä ei ole mitään varsinaista hyötyä, eikä se yllä mainitusta mute-mahdollisuudesta johtuen ole kovin tehokas väline. Haitat yleiselle ilmapiirille ovat paljon suuremmat kuin mahdollinen kilpailullinen etu.

Kaiken kaikkiaan palaudun aina perimmäiseen kysymykseen siitä, miksi roskapuhetta, erityisesti homofobista, seksististä tai rasistista, ylipäänsä täytyy puolustaa yhtään millään. Halutaanko sen kuuluvan pelikulttuuriin? Nähdäänkö sen kitkeminen jonkinlaisen kaltevan pinnan alkuna, jonka lopussa siintää aivan kaiken kivan kieltäminen maailmasta? Miksi usein vihamielisen roskapuheen kritisointi ärsyttää enemmän kuin itse roskapuhe?

Mitä asialle voi tehdä? Helpointa on puuttua omaan käytökseensä. Voi opetella purkamaan turhautumistaan jotenkin muuten, tai välillä vain pitää päänsä kiinni. Voi miettiä edes sen kaksi sekuntia, pitäisikö joku asia sittenkin jättää sanomatta. Jos on pakottava tarve, voi rähjätä ilman rasismia, seksismiä ja homofobiaakin. Roskaa puhuvia voi ojentaa ja raportoida ylläpidolle.

Kuten olen aiemminkin todennut, pelikulttuuri ei muodostu missään tyhjiössä aina joidenkin muiden tekemänä. Pienistä puroista syntyy joki, niin hyvän kuin huononkin käytöksen osalta. Pelikulttuurin huonojen juttujen kritisointi ei tarkoita pelikulttuurin kritisointia kokonaisuudessaan, vaan se on työtä paremman pelikulttuurin puolesta. Jos nyt on joskus itsekin sortunut hölmöilemään netissä, niin ei maailma siihen kaadu. Jos joku kiinnittää huomiota huonoon käytökseesi, pyydä anteeksi raivokkaan puolustelemisen sijaan. Jatkossa voi käyttäytyä paremmin.

Meille opetetaan jo ihan pieninä muksuina, että toisia ei saa nimitellä. Ihan kelpo ohje edelleen.

Lisää aiheesta:

Summers, S. 2007. Ouch…. You Just Dropped the Ashes

Dixon, N. 2008. Trash Talking as Irrelevant to Athletic Excellence: Response to Summers

Gray, K. L. 2012. Deviant bodies, stigmatized identities, and racist acts: examining the experiences of African-American gamers in Xbox Live

Hiilinen, T. 2015. Naiset kohtaavat sukupuolittunutta vihaa pelikentillä

Pelikasvattaja ja e-urheilu

1 kommentti

Olen aina vähän varovainen kirjoittaessani elektronisesta urheilusta, omat kokemukseni siitä kun ovat vain viimeisen muutaman vuoden ajalta. Olen kuitenkin saanut ilokseni seurata kentän kehittymistä lähietäisyydeltä, ja ajattelin siksi jakaa muutaman ajatuksen aiheesta. Paitsi, että minusta on tullut aktiivinen elektronisen urheilun seuraaja, aihe osuu muutenkin omaan alaani – siis pelikasvatukseen. Muuten oma elektronisen urheilun urani rajoittuu kieli poskessa toteutettuun, valistushenkiseen Kukkahattu eSportsiin.

Juuri tällä hetkellä elektronisen urheilun tilanne Suomessa näyttää hyvältä. Vaikuttaa, että laji on viimein saamassa yhteiskunnallista hyväksyntää monelta suunnalta. Paitsi, että perinteiset toimijat kuten Yle, Veikkaus ja Ilta-Sanomat ovat noteeranneet elektronisen urheilun ja ottaneet sen osaksi omaa tuotantoaan, e-urheilu on saanut jalansijan myös nuorisotyössä ja kouluissa. Välillä tuntuu, että joka päivä tulee uusia hyviä uutisia: elektroninen urheilu kelpaa urheiluopiston ohjelmaan tai koulussa saa opiskella kilpapelaamista opintotuen siivittämänä.

Yksittäisinä tällaiset tapaukset eivät toki aina tunnu niin merkittäviltä, ja soraääniäkin nousee, usein kentän sisältä. ”Mitä hyötyä siitä ja siitä on, kun maailmalla ei edelleenkään ole suomalaista huippujoukkuetta?”, ”Tätä yritettiin jo 2005!”, ”Mitä väliä millään on, kun ei ole tarpeeksi rahaa?” Huoli ja ajoittainen turhautuminen on ymmärrettävää. Moni on saanut vääntää toistakymmentä vuotta, että asia liikkuisi edes hieman eteenpäin. On menty askel eteen ja kaksi taakse. Elektronisessa urheilussa, kuten monessa muussakin jutussa, moni hyvä asia jää toteuttamatta, kun raha, jaksaminen tai työpanos loppuu kesken. Näin on käynyt monesti aiemmin, ja epäilemättä näin käynee välillä tulevaisuudessakin.

Kentän sisältä näkemys on kuitenkin usein erilainen kuin ulkoa. Ulkopuolelta esportsin eteneminen näyttää erinomaiselta ja vääjäämättömältä. Jo sen muutaman vuoden aikana, jotka itse olen saanut skeneä seurata, on tapahtunut paljon – joissakin jutuissa olen itsekin saanut olla mukana. Suomalaiset eivät ehkä vieläkään nostele säännöllisesti isoimpia pokaaleja, mutta aiheesta on helpompi puhua. Kaikkia kiinnostuneita ei tarvitse enää ohjata siihen yhteen ja samaan blogiin tai lehtijuttuun, vaan näkökulmia löytyy useampia. Esportsille on löytynyt muitakin perusteluja kuin se, että sillä voi tienata rahaa tai että se muistuttaa jotain muuta harrastusta. Tuntuu, että hiljalleen päästään käsiksi siihen, että kyseessä on itsessään arvokas toiminta.

Elektronisen urheilun vakiintumisella on paljon hyviä puolia, monilla tasoilla. Ammattipelaamisen kannalta on toki hyvä, että sponsorit hiljalleen löytävät lajin ja tekijöitä ja rahaakin riittää. Pelikasvattajan näkökulmasta tapahtuu kuitenkin vielä isompia asioita. Mitä tutummaksi ja uskottavammaksi elektroninen urheilu tulee, sitä helpommaksi pelaaminen muuttuu itse kullekin. Tulevaisuuden huippupelaajilta, tai keneltäkään muultakaan, ei toivottavasti jatkossa enää revitä konetta seinästä, vaan kasvattajat oppivat näkemään pelaamisessa sen arvon, joka syntyy muun muassa omistautumisesta, yhdessä tekemisestä ja hienoista elämyksistä. Samalla nuorisotyön ja koulujen elektronisen urheilun hankkeet ja opetus auttavat niin tulevia ammattilaisia kuin harrastajiakin sovittamaan pelaamisen yhteen muun elämän kanssa, tarjoavat nuorille mielekästä tekemistä ja antavat näiden omalle kiinnostukselle arvoa. Samalla rakennetaan tukevampaa pohjaa tulevaisuudelle: sekä organisaatioille että skenelle ylipäänsä on hyötyä pelaajista, jotka eivät joudu opettelemaan tiimityön ja tunnetaitojen perusteita aikuisiällä.

Henkilökohtaisesti haluan kiittää kaikkia niitä esports-toimijoita, joiden kanssa olen ollut tekemisissä, ja monia muitakin. Se, että ammattilaiset ja organisaatiot ovat rohkeasti lähteneet tekemään yhteistyötä esimerkiksi koulujen, nuorisotyön ja kaikenlaisten kukkahattujen kanssa, on tehnyt ihmeitä. Tämä tekee pelivalistajankin elämän helpommaksi. Joka kerta, kun johonkin tapahtumaan tai haastatteluun löytyy pelaajia puhumaan, pelaaja kommentoi haastattelussa fiksun ja vastuullisen pelaamisen puolesta, tai esports-nimet lähtevät tekemään yhteistyötä jonkun uuden toimijan kanssa, niin elektronisen urheilun kuin laajemminkin digitaalisen pelaamisen kulttuuri liikkuu eteenpäin. Kun e-urheilu nähdään osana laajempaa kulttuuria, eikä pienenä, irrallisena saarekkeena, saadaan jatkossakin hyvää aikaan.