Pelien pilaamat pojat?

Olin jo laskeutumassa joulun viettoon, kun silmiini osui mielipidekirjoitus Helsingin Sanomissa (”Pelaaminen vie fyysisen kunnon ja tekee pojista alisuorittajia”, 23.12.2016). Tekstissä esitettiin lukuisia väitteitä digitaaliseen pelaamiseen liittyen, ja katson tarpeelliseksi oikoa niistä virheellisimpiä.

Kuten monessa muussakin pelaamista kritisoivassa tekstissä, monimutkainen ilmiö – tässä tapauksessa poikien näennäinen yleinen kurjuus – palautetaan pelaamisen syyksi. Argumentointi on kuitenkin kestämätöntä monella tapaa. Puurot ja vellit menevät jälleen sekaisin.

Poikien kielteinen kehitys on tapahtunut samalla, kun ruutuaika ja varsinkin pelaaminen ovat lisääntyneet merkittävästi. Monet pojat pelaavat päivittäin tunteja. Läksyihin, kokeisiin ­lukemiseen ja liikuntaan ei jää aikaa varsinkaan arki-iltaisin.

Pelaaminen on lisääntynyt merkittävästi myös tytöillä, joiden Pisa-menestystä on ylistetty laajalti. Omassa yläkoululaisia käsittelevässä aineistossani tyttöjen koulukeskiarvot olivat selvästi poikien keskiarvoja korkeampia pelaamisen määristä riippumatta.

Nuoren läksyistä ja kokeisiin lukemisesta huolehtimisesta vastuu on viime kädessä vanhemmilla. Epäilemättä moni nuori tekisi mieluummin jotain muuta kuin panostaisi koulutyöhön: katsoisi telkkaria, viettäisi aikaa skeittipuistossa tai pelaisi tietokonepelejä. Useimmat nuoret hoitavat koulutyönsä tunnollisesti harrastuksistaan tai sukupuolestaan riippumatta. Tyypillinen suomalainen nuori pelaa noin 12 tuntia viikossa – siis alle kaksi tuntia päivässä.

On totta, että fyysisesti aiempaa passiivisempi elämäntapamme altistaa erilaisille terveyden ongelmille. On totta, että työtä esimerkiksi syrjäytymisen ehkäisemiseksi tarvitaan. Paniikkiin ei kuitenkaan ole syytä. Kokonaisuudessaan nuoriso sukupuolesta riippumatta voi melko hyvin ja harrastaa liikuntaa. Kokemukset koulunkäyntiin liittyen ovat nekin menossa hyvään suuntaan.

Suositut räiskintäpelit kehittävät varmasti motoriikkaa, mutta eivät aikuisiällä tarvittavia tunneälytaitoja. Räiskintäpelien pelaaminen perustuu tappamiseen ja sodan simulointiin. Pelaaja itse ei useimmiten kuole pysyvästi, vaan saa aina narsistisesti uuden elämän.

Nämä sotapelit eivät varmasti auta poikien empaattisuuden kehittymistä. On myös osoitettu, että väkivaltapelejä pelannut nuori valitsee oikean elämän konfliktitilanteessa herkemmin väkivaltaisen ratkaisun.

Räiskintäpelien pelaaminen tosiaan perustuu tappamiseen ja sodan simulointiin, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Sotapelien moraalista ja etiikasta kuuluukin puhua. Niiden pelaaminen, erityisesti suosituimpien, perustuu kuitenkin myös moneen muuhun asiaan: kommunikaatioon, yhteistyöhön, omien taitojen hiomiseen ja pitkäjänteiseen harjoitteluun. Pelien parissa opetellaan käsittelemään niin menestyksiä kuin pettymyksiäkin. Pelaaja saa uuden elämän, jotta voi yrittää uudestaan ja kehittyä paremmaksi.

Pelien ei ylipäänsä tarvitse kehittää aikuisiällä tarvittavia tunneälytaitoja, vaan ne saavat kaikessa rauhassa olla viihdettä. Tunneälytaidot opitaan pääosin muualla, vuorovaikutuksessa ystävien, vanhempien ja ympäröivän maailman kanssa. Pelaamisen ja arjen väkivallan suhde taas on sekava tutkimuskenttä, jossa näyttö on hyvin kyseenalaista. Pelaamisen ja muun median rooli on kuitenkin todettu hyvin pieneksi suhteessa yleisempiin väkivaltaista käytöstä ennustaviin tekijöihin, kuten rikkinäiseen perhetaustaan tai mielenterveyden häiriöihin.

Pelipojista tulee äijäteinejä, joita tyttöjen pitäisi elättää, jos haluavat perustaa perheen. Tällainen tohvelisankari on huono isän malli.

Kenties osa nuorten poikien pahoinvoinnista – jota sitäkin hoidetaan pelaamalla – palautuukin tällaisiin odotuksiin? Pitää kasvaa perheenpääksi, ei saa olla ”tohvelisankari” ja isyyskin on oletus. Nuoriso- ja sosiaalialan työssä on tehty vuosikausia töitä sen eteen, että pojat pääsisivät eroon monista itseään kuristavista ja kurittavista mieskuvista.

Minä olen mielipidetekstissä kuvattu ”äijäteini pelipoika”. Samoin ovat lukuisat ystäväni, jotka nykyisin ovat tutkijoita, opettajia, poliiseja ja lääkäreitä. Ne, joilla on lapsia, ovat erinomaisia isien ja äitien malleja. Kukaan meistä ei häpeile harrastustaan eikä nuoruuttaan sen parissa, ja hyvä niin.

Eriarvoistuvan yhteiskunnan, pitkään rämpineen talouden ja opetukseen, kasvatukseen ja sosiaalipalveluihin kohdistuvien leikkausten seurausten palauttaminen pelaamiseen ei argumenttina yksinkertaisesti kanna. 90-luvun lama jätti jälkensä aikansa lapsiin ja nuoriin, vaikka näillä ei ollut älypuhelimia.

Nuorten pelaamisen tutkijana ja sen puolesta monesti puhuvana soisin usein, että pelaamisella todella olisi kyky vaikuttaa niin voimakkaasti kuin mitä mielipidekirjoituksessa annetaan ymmärtää. Tällöin pelaamiseen puuttuminen tosiaan ratkaisisi kertaheitolla monenlaisia kysymyksiä. Näin ei kuitenkaan ole. Pelaaminen voi vaikuttaa yksittäisen nuoren hyvinvointiin voimakkaastikin, sekä myönteisesti että kielteisesti. Väestötason selittäjäksi siitä ei kuitenkaan ole.

Yhdessä pystymme pelastamaan Suomen pojat. He ovat varmasti sen arvoisia.

Pojat tarvitsevat epäilemättä erityishuomiota: kannustusta lukemiseen, koulunkäyntiin ja monipuoliseen elämään, rohkaisua itsensä toteuttamiseen, huomiota ja hyväksyntää vanhemmilta ja muilta auktoriteeteilta. Negatiiviset käsitykset kouluun, liikuntaan tai lukemiseen liittyen eivät korjaudu lyömällä poikia vuorotellen tulevaisuuspaineilla, miehisyysodotuksilla ja Pisa-tuloksilla.

Ensimmäisen askeleen täytyy kuitenkin olla luopuminen ajatuksesta, että Suomen pojat olisivat pilalla. He ovat varmasti sen arvoisia.

Mainokset

13 kommenttia artikkeliin ”Pelien pilaamat pojat?

  1. Joel sanoo:

    Kiitos tästä vastineesta! Olin suoraan sanoen valmis jo heittämään joulumielen puskaan tämän herrasankarin takia, mutta pelastit joulun!

    Oli miten oli, mielestäni hyvä asia, johon puuttua, jonka jätit kokonaan pois surukseni oli se, että räiskintäpelit ovat suurimmilta osiltaan K-16 tai yli (poikkeuksena nyt esim. Overwatch), joten oikeastaan on täysin vanhemmasta kiinni, miten paljon kotona räiskitään.

    Itse olen kasvanut Diablo 2 ja Warcraft 3:n kautta videopelaamiseen, ja tästä syystä kannustaisinkin henk.koht. vanhempia noudattamaan ikärajoitusta, ihan sama miten paljon muksun kaverit pelaavat niitä samoja pelejä.

    Tätä keskustelua voisi jatkaa ikuisuuden, mutta olkaamme samaa mieltä, että turha tässä on pelejä demonisoida, ja käännetään huomio lapsiin ja vanhempiin, sekä asenteisiin ja suorituspaineisiin. Niinkuin aikanaan Joona ”Serral” Sotalan vanhemmat YLElle totesivat: ”Kaikkien pojista ei voi tulla lätkäpelaajia”.

    Kiitos vielä Mikko joulun pelastuksesta, tämä hieman rauhoitti kuumia tunteitani! Ja hyvää joulua myös niille, joilla on perhe ja lapset peleistä huolimatta 😉

    Liked by 1 henkilö

  2. Arto Moilanen sanoo:

    Hyvä vastine, juuri sellainen kuin toivoinkin tuolla #toisaalla jonkun kirjoittavan..

    Teen työtäni alakouluikäisten lasten kanssa ja usein törmään heidän keskustelevan peleistä. Lähes poikkeuksetta sellaisista peleistä joita he eivät ikärajojen puitteissa edes saisi pelata. Usein jopa K-18 peleistä. Kuten edellinen kirjoittaja sanoo, on se ennen kaikkea vanhempien vastuulla mitä lapset ja nuoret pelaavat. Toki valvonta voi välillä olla haastavaa, mutta sekin lienee jokaisessa kodissa järjesteltävissä, vaikka siirtämällä pelikoneet pois lasten omista huoneista olohuoneeseen. Toisaalta, varsinkin alakouluikäisille lasten vanhemmat ne pelit usein myös ostavat.

    Sama koskee myös liikunnallisuutta tai liikkumattomuutta. Liikunnallisuus usein lähtee varsinkin nuoremmilla lapsilla vanhemmista. Mitä nuorempana aloitat liikkumisen, sitä paremmin se kantaa läpi koko elämän. Jos vanhemmat vievät lapset pihalle liikkumaan ja touhuamaan heille mielekkäitä asioita, kyllä lapsi sinne myös menee touhuamaan. Mikäli vanhempi vain plärää Facebookissa sen laatuajan ja osoittaa siten asian tärkeyden, myös lapsi sen ymmärtää. 😉

    Mitä tulee sitten nykypäivän koulujen digitalisoitumiseen. Siihen koko ajan kiinnitetään kouluissa huomiota. Uudessa opetussuunnitelmassakin siihen on pyritty kiinnittämään huomiota. Erilaiset infrastruktuuriin ja laitteiden saatavuuteen liittyvät ongelmat sitä kuitenkin hyvin paljon rajoittavat. Ne tulevat turhan usein hieman jälkijunassa osin johtuen puhtaasti koulujen ja kaupunkien taloudellisistakin syistä. Toisaalta mielestäni ei ne digilaitteetkaan kaikille tunneille kuulu. Myös perinteiselle opetukselle on paikkansa nykypäivän maailmassa. Meillä on keskuudessamme erilaisia oppijoita, joista toiset tarvitsevat myös perinteisiä opetusmetodeja. Tässäkin kuten kaikessa muussakin, kohtuuden ja sopivan määrän löytäminen on tärkeää. Eikä se ole kaikille luokille ja/tai yksilöille sama määrä.

    Itsekin paljon nuorempana monenlaisia pelejä pelanneena, eikä ne aina olleet ikäluokitusten mukaisesti oikeita, voin omakohtaisesti todeta, että kaveripiiristäni on tullut hyvin pärjääviä diplomi-insinöörejä, opettajia, rakennusmiehiä ym. Oma mielipiteeni, joka pohjautuu jonkun verran myös tutkimusteksteihinkin, on se, että mielestäni ikärajoja on hyvä noudattaa, mutta ei ne pelit ihmisistä pahoja tee kuten eivät oikeat aseetkaan. Nämä ovat paljon syvemmälle meneviä asioita, joita ei pienellä pintaraapasulla korjailla. Mikon sanoin melkein itsekin toivoisin, että peleillä pystyttäisiin voimakkaasti vaikuttamaan yksilöihin, niitähän silloin voitaisiin käyttää myös tekemään positiivisia vaikutuksia.

    Lasten kehityksessä vanhempien roolilla kasvattajina on todella suuri merkitys. Sen lisäksi siihen vaikuttavat myös ympäristö ja kaveripiiri, mutta myös yksilön omat lähtökohdat. Toki peleillä, mutta myös muullakin viihteellä, ennen kaikkea ”emäpahalla” Internetillä on vaikutuksensa. Näiden vaikutus on kuitenkin pieni verrattuna siihen nähden millaisen pohjan lapsi kodista yleisessä mielessä saa. Monessa mielessä myös lasten ja nuorten viihdekäytön aiheuttama unen vähyys näkyy meillä koulumaailmassa. Enkä suinkaan sysää kaikkea painolastia vanhemmille, kuten en heidän toivo sitä kaikkea sysäävän meille koulujenkaan suuntaan

    Hyvää joulua kaikille!

    Arto ’oh8gnz’ Moilanen
    ICT-pilottiluokan luokanopettaja

    Liked by 1 henkilö

  3. Timo Kataja sanoo:

    Jees, tämä oli kyllä hyvä teksti. Peleistä mouhkaaminen on outo, mutta vanha ilmiö. Milloin ovat pilaamassa terveyden, milloin tekemässä kouluampujia. Sama höpinä jatkuu todennäköisesti vielä pari vuosikymmentä, kunnes pelit pääsevät eroon ennakkoluuloista samalla tapaa kuin telkkarin tuijottaminen.

    Tykkää

  4. Safety sanoo:

    Hieno teksti. Toistaiseksi ainakaan tämä muiden turvallisuudesta työkseen vastaava ei olle ketään ampunut tai pahoinpidellyt, vaikka Tekken oli pienenä tuttu ja Battlefield:illä olen veteraanni. Hyvää joulua.

    Liked by 1 henkilö

  5. Antsa sanoo:

    Ei unohdeta että heavy-rockandrollin kuuntelu johtaa saatanpalvontaan. Mutta vakavasti puhuen, mun mielestä ajatus että pelaaminen ja liikunta ovat jotenkin toisiaan poissulkeva, on vähintäänkin erikoinen. Mulla ja mun kaveripiirillä oli teiniaikaan lähes jokaisella harrastuksina lukeminen, telkan katselu ja jonkun urheilun harrastaminen, ja jossain vaiheessa sitten tuli tietokoneet ja pelaaminen mukaan. Ja tuohon ekaan lauseeseni viitaten, kyllä nuori ihminen ymmärtää eron ruudulla räiskimisen ja oikean väkivallan välillä, löysätään vähän pipoa kaikki.

    Liked by 1 henkilö

  6. Jarkko J sanoo:

    Sain ensikosketukseni pelaamiseen serkkujen Commodore 64:n myötä ja oma ensimmäinen laitteeni NES paljastui ekaluokalla Joulupukin tuomasta paketista. Vanhempieni mielestä olen varmasti pelannut liikaakin nuorempana, mutta siinä sivussa ehtinyt myös harrastaa kaveriporukalla ja isäni kanssa kilpatasolla urheilua ja auttaa maatilan töissä. Englannintaitoni nostaisin Ultima VII:n ja myöhäisiltojen tv-sarjojen ansiosta osaamalleni tasolle. Muistan pelanneeni muitakin seikkailupelejä sanakirjan kanssa, kun en muuten ymmärtänyt, niin sana kerrallaan kirjasta etsien ja ahaa-elämysten siivittämänä eteenpäin.

    Olen nyt viiden lapsen isä ja vanhimpien 7- ja 5-vuotiaiden lasten kanssa tulee satunnaisesti pelattua. En ole lainkaan huolissani lasteni pelaamisesta tai mielenkiinnosta pelaamista kohtaan. Jos he saavat murto-osankaan siitä mitä olen kielitaidon tai sosiaalisuuden saralla saavuttanut, niin voin todeta olevani onnellinen heidän puolestaan.

    Liked by 1 henkilö

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s