Pelin henki – eli roskapuhe pelimaailmassa

Viime aikoina minua on mietityttänyt kielenkäyttö pelikulttuurissa. Kuka tahansa nettipeleissä ja pelikulttuurin parissa aikaa viettänyt tietää, minkälainen verbaalinen lokasanko tyypillinen CS:GO-matsi voi olla. Tällainen kielenkäyttö hyväksytään pitkälti osaksi peliä, ja kielenkäyttöä kritisoivan on tyypillistä kuulla, että

Ainahan tää on tällaista, pennut ne vaan rääkyy

tai

Kuuluu pelin henkeen

tai

Ihan sama homma futiskatsomossa

ja niin edelleen. Roskapuheen rooli tunnistetaan, ja samalla se hyväksytään osaksi pelikulttuuria – vähän valitettavaksi osaksi, mutta osaksi kuitenkin. Tämän ajatuksen haluan kyseenalaistaa.

Asiaton kielenkäyttö peleissä ja pelikulttuurissa ylipäänsä saa usein epämiellyttäviä sävyjä esimerkiksi rasismista, seksismistä tai homofobiasta. Neekerihomo, huora ja muut vastaavat sanat tulevat vastaan tasaiseen tahtiin.  Tällaisessa kielenkäytössä lipsutaan jo kohti varsinaista vihapuhetta, jota kaikki pelien vihainen puhe ei suinkaan ole. Taannoista ENCEn matsia Twitchissä moderoidessani bannivasara heilui. Ei, turkkilainen pelaaja ei ole kebabi, ähly tai terroristi, piste.

Roskapuheelle tarjotaan usein monenlaisia puolusteluita. Listaan alla tyypillisiä.

Se on vaan läppää! Ei se ole oikeasti mitään rasistista tai homofobista!

Uskon ihan täysin, ei varmasti useimmiten tarkoituksella olekaan. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö se olisi haitallista ihmisille, jotka sitä joutuvat kuuntelemaan. Varsinkin etnisyyteen ja seksuaaliseen suuntautumiseen viittaavat solvaukset ovat usein niin arkisia, ettei niitä tule miettineeksi. Tästä hyvä esimerkki on homottelu, josta Miro Jukka on kirjoittanut mainion blogauksen. Se voi hyvinkin olla läppää, mutta kaikki läppä ei ole hyvää eikä sovi joka tilanteeseen.

Seuraava puolustus roskapuheelle on inhoamani klassikko:

Ei pidä olla niin herkkänahkainen!

Tämän lähestymisen ongelma on se, että siirtää vastuun väärälle taholle. Syyllinen ei olekaan roskapuheen suoltaja, vaan oikeastaan sen yliherkäksi leimattu kohde. Hetkenkin pohdinta tästä aiheesta paljastaa kommentin vinoksi, paitsi tietenkin jos halutaan pitää kiinni pelaajien oikeudesta haukkua toisiaan.

Muutenkin muotoilu ”herkkänahkaiseksi” on typerä. Kuinka moni meistä kuuntelee mielellään itselleen rähjäämistä töissä, koulussa tai bussissa? Ei tarvitse olla erityisen herkkänahkainen, että kyllästyy nopeasti epäkohteliaaseen mussutukseen.

Saa sen pelin mutelle jos häiritsee!

Tämä on sinänsä järkevä käytännön ohje moneen tilanteeseen, jossa asiatonta puhetta tulee vastaan. Se kärsii kuitenkin samasta ongelmasta kuin edellinen esimerkki: roskapuheen kohde joutuu muuttamaan omaa käytöstään, ei puheen tuottaja itse. Viesti on, että öyhöttäjä saa rauhassa ottaa tilan haltuun, ja muiden pitää mukautua.

Sillä pääsee vastustajan ihon alle kilpailutilanteessa!

Tämä aktiivisen trollaamisen ajatuksen voin ostaa jossain määrin, olkoonkin että en ole sen suuri ystävä. (Klassinen esimerkki lienee Zinedine Zidanen raivostuminen vuoden 2006 jalkapallon MM-finaalissa pitkällisen solvaamisen tuloksena.) Tämä ei kuitenkaan riitä selittäjäksi. Roskaa puhutaan vaikka kuinka paljon myös pelitilanteissa, joissa siitä ei ole mitään varsinaista hyötyä, eikä se yllä mainitusta mute-mahdollisuudesta johtuen ole kovin tehokas väline. Haitat yleiselle ilmapiirille ovat paljon suuremmat kuin mahdollinen kilpailullinen etu.

Kaiken kaikkiaan palaudun aina perimmäiseen kysymykseen siitä, miksi roskapuhetta, erityisesti homofobista, seksististä tai rasistista, ylipäänsä täytyy puolustaa yhtään millään. Halutaanko sen kuuluvan pelikulttuuriin? Nähdäänkö sen kitkeminen jonkinlaisen kaltevan pinnan alkuna, jonka lopussa siintää aivan kaiken kivan kieltäminen maailmasta? Miksi usein vihamielisen roskapuheen kritisointi ärsyttää enemmän kuin itse roskapuhe?

Mitä asialle voi tehdä? Helpointa on puuttua omaan käytökseensä. Voi opetella purkamaan turhautumistaan jotenkin muuten, tai välillä vain pitää päänsä kiinni. Voi miettiä edes sen kaksi sekuntia, pitäisikö joku asia sittenkin jättää sanomatta. Jos on pakottava tarve, voi rähjätä ilman rasismia, seksismiä ja homofobiaakin. Roskaa puhuvia voi ojentaa ja raportoida ylläpidolle.

Kuten olen aiemminkin todennut, pelikulttuuri ei muodostu missään tyhjiössä aina joidenkin muiden tekemänä. Pienistä puroista syntyy joki, niin hyvän kuin huononkin käytöksen osalta. Pelikulttuurin huonojen juttujen kritisointi ei tarkoita pelikulttuurin kritisointia kokonaisuudessaan, vaan se on työtä paremman pelikulttuurin puolesta. Jos nyt on joskus itsekin sortunut hölmöilemään netissä, niin ei maailma siihen kaadu. Jos joku kiinnittää huomiota huonoon käytökseesi, pyydä anteeksi raivokkaan puolustelemisen sijaan. Jatkossa voi käyttäytyä paremmin.

Meille opetetaan jo ihan pieninä muksuina, että toisia ei saa nimitellä. Ihan kelpo ohje edelleen.

Lisää aiheesta:

Summers, S. 2007. Ouch…. You Just Dropped the Ashes

Dixon, N. 2008. Trash Talking as Irrelevant to Athletic Excellence: Response to Summers

Gray, K. L. 2012. Deviant bodies, stigmatized identities, and racist acts: examining the experiences of African-American gamers in Xbox Live

Hiilinen, T. 2015. Naiset kohtaavat sukupuolittunutta vihaa pelikentillä

Pelit ja niiden naiskuvat

Tasaisin väliajoin pelimaailmassa kuohahtaa, ja aiheena ovat naiset peleissä. Onneksi kuohahtaa, koska keskusteltavaa riittää edelleen. Koska keskustelu usein karkaa laajaksi feminismikeskusteluksi, ajattelin tällä kertaa rajata aiheen pelien naiskuviin.

Usein kun aiheen nostaa esiin, niskakarvat nousevat pystyyn monella pelaajalla. Taasko joku mielensäpahoittaja tulee sotkemaan hyviä juttuja? Tunnistan fiiliksen, koska siitä on paljon omakohtaista kokemusta. Aikoinaan itseäni ärsyttivät suunnattomasti feministit, jotka ”ottivat kaiken liian vakavasti”, ”eivät ymmärtäneet kulttuuria” ja ”halusivat että peleissä ei saa enää tehdä mitään paitsi puhua tunteista”. Jälkeenpäin ajatellen ymmärrän tuntemuksiani. Rakkaaseen harrastukseen kohdistuva kritiikki on helppo ottaa itseensä, ja reaktiona ovat usein ärtymys ja puolustelu. Ne ovat silti auttamattoman kehnoja reaktioita kiperiin, aiheellisiin kysymyksiin.

Pelien naiskuvat ovat usein todella yliseksualisoituja. Pikainen kuvahaku kertoo tästä karua kieltä. Samanlainen kuvahaku mieshahmoista korostaa asiaa vielä enemmän. Kyllä, poikkeuksia löytyy. Ei, seksikkyys ei ole itseisarvoisesti huono asia. Miksi asia on sitten ongelmallinen?

Pelihahmot ovat monelle esikuvia, roolimalleja ja samaistumisen kohteita, tietoisesti tai alitajuisesti. Epävarma teini voi löytää itsensä Monkey Islandien Guybrushin toheloinnista tai vahvistaa itsetuntoaan Halojen pysäyttämättömänä Master Chiefina. Mass Effectien Shepardina voi paitsi pelastaa maailman, myös flirttailla ja lemmiskellä eri sukupuolten ja rotujen (tässä tarkoittaen pelin muukalaisrotuja) kanssa, olla sankari tai sikailla. Allekirjoittaneelle Walking Deadin Lee oli toistaiseksi koskettavin kosketus huoltajuuden problematiikkaan. Pelihahmoja löytyy moneen makuun, on aggressiivisia, lempeitä, tyhmiä, älykkäitä, raakoja ja kummallisia. Jokainen löytää omansa mieltymystensä mukaan, ainakin jos on valmis pelaamaan miespuolista hahmoa.

Tällaiselle valkoiselle, kolmekymppiselle miehelle on tarjolla huikea määrä erilaisia, omaa sukupuolta ja etnisyyttä edustavia pelihahmoja pelattavaksi. Äskeisistä esimerkeistäkin niitä löytyi. Jopa Shepard, jonka sukupuolen pelaaja saa itse pelissä valita, kuvataan valtaosassa Mass Effectien kansitaiteesta valkoisena miehenä. Fiksujen, tyylikkäiden naishahmojen etsijöille homma muuttuu äkkiä kinkkisemmäksi. Ihoa, rintoja ja pakaroita on tarjolla yli oman tarpeen. On toki myös taistelutaitoja, älykkyyttä ja asennetta, mutta useimmiten paketoituna ulkokuoreen, joka vaikuttaa napatun pikkutuhmista päiväunista. Niinhän se usein toki onkin – seksi myy, tai sen ainakin oletetaan myyvän. Mutta entä jos haluaisi hahmon, jossa seksuaalisuus ei vie jatkuvasti huomiota hahmon muista ominaisuuksista? Siis sellaisen, kuin mieshahmot yleensä ovat?

Keskustelut pelien naiskuvista lähtevät yleensä raiteiltaan äkkiä. Kritiikkiin yliseksualisoiduista naishahmoista vastataan kysymällä ”Mitä haittaa niistä on?”, josta päädytään äkkiä laajempaan keskusteluun feminismistä, aikamme mediakuvastosta ja yhteiskunnan rakenteista. Ne ovat sinänsä todella relevantteja aiheita, mutta kaikki internetissä aiheeseen törmänneet tietävät, miten hedelmätöntä ja vääjämättömän vihamielistä moinen keskustelu usein on. Suosittelen liikkeelle lähtemistä eri kysymyksistä.

Miksi pelin naishahmon pitää olla seksualisoitu, mikäli hahmon rooli pelissä ei sitä edellytä? Miksi Tekken-miehellä on housut ja -naisella mikroshortsit? Miksi naissoturin haarniska koostuu teräsbikineistä, mutta miehen vastaava kattaa koko kehon? Miksi edes naispoliisit tai -sotilaat eivät osaa vetää takkinsa vetoketjua kuin puoleen väliin?

Helpoin vastaus tähän tietty on vedota yllä mainittuihin markkinoiden lakeihin: seksi vetoaa nuoriin miehiin, joita yleensä pidetään pelien kohdeyleisönä. Se on kuitenkin perusteena heppoinen. Toki naishahmojen seksikkyys voi tuoda pelille pientä lisäarvoa tietyissä ryhmissä, mutta minun on vaikea kuvitella, että se olisi keskeinen pelin hankintapäätöstä ohjaava tekijä. Markkinoiden lakien perusteella voisi kuvitella, että monipuolisemmat hahmot todennäköisemmin lisäävät pelin näkyvyyttä ja myyntiä kuin syövät sitä.

Monipuolisten pelihahmojen tarjoaminen on myös pelaajien huomioimista ja kunnioittamista. Kuten Infinity Wardin Mark Rubin kommentoi naishahmojen lisäämistä Call of Duty: Ghostsiin:

Honestly, adding female soldiers to character customization wasn’t about trying to lure more people into the game. It was actually just about acknowledging the people who already play our game

Tärkeämpänä tekijänä pidän pelintekijöiden laiskuutta ja tiedostamattomuutta. Jos on tottunut tietynlaiseen kuvastoon, sitä myös toisintaa – myös huomaamattaan. Syntyy noidankehä, jossa tietynlaista kuvastoa toistetaan, koska se kuuluu genreen, ja se kuuluu genreen, koska sitä toistetaan. Koska myös oletettu kohdeyleisö on tottunut tiettyyn kuvastoon, pelätään ehkä negatiivista erottumista. Ongelmaksi tässä muodostuu tietenkin se, että kulttuuri ei koskaan kehity. Taustalla on myös arvovalinta: tehdäänkö pelejä siihen kulttuuriin, joka vallitsee, vai siihen, jonka halutaan vallitsevan.

Palautteella on väliä. Blizzard toi uuteen Overwatch-peliinsä hahmon, joka rikkoo ilahduttavasti sukupuolistereotyyppejä. Larian Studios taas muutti pelinsä kansitaiteen palautteen perusteella huomattavasti fiksumpaan suuntaan. Jälkimmäinen oli joidenkin mielestä hyökkäys sanan- ja ilmaisunvapautta vastaan.

Pelaajien kirjo on monipuolinen. On kaikkia sukupuolia, erilaisia seksuaalisia suuntautumisia ja erilaisia etnisyyksiä – erilaisia ihmisiä. Mitä enemmän myös pelit heijastelevat tällaista pelaajien ja ihmiskunnan moninaisuutta, sitä enemmän me voimme saada niistä irti – roolimalleina, mahdollisuuksina astua toisiin kenkiin ja tarinoina jotka muuten voisivat jäädä kokematta.

 Artikkelikuva: kuvakaappaus Telltale Gamesin Game of Thrones -pelistä (2015).