Kategoria: Pelikasvatus

Älä mene kiukulla yöhön

8 kommenttia

Eilen tapahtui jotain poikkeuksellista: menetin hermoni. Jos tämä kuulostaa kummalliselta, taustaksi sanottakoon, että olen poikkeuksellisen pitkäpinnainen ja lauhkea sielu. Nyt tuli kuitenkin raja vastaan. Kommentti muuttui kivahdukseksi, ääntäkin taisin korottaa, eikä palautekaan ollut rakentavimmasta päästä. Sydän tykytti, suututti ja puhisutti.

Mikä tämän poikkeuksellisen kiukun sai aikaan? Counter-Strike-matsi. Otteluita oli pelattu illan aikana jo useampia, kehnolla menestyksellä. Oli nälkä, väsytti, turhautti ja hartioitakin orastavasti jomotti. Tiimin motivaatiokin rakoili: normaalisti hyväntuulinen, rento ja toisensa pelin ulkopuoleltakin tunteva porukka äyski toisilleen poikkeuksellisesti. Joukkueenjohtajan ohjeistuksissa kaikui uupunut turhaumus.

Sitten yksi möhläys tappioasemassa. Tiimikaveri läksyttää kovin sanoin ja allekirjoittanut ärisee takaisin. Ei ollut mun syy, oli kaikkien muiden syy jumalauta! Tulee nihkeä hiljaisuus. Hetken kuluttua chattiin ilmestyy joukkueenjohtajan yhteinen kehotus ottaa iisisti ja olla kommentoimasta muiden otteita. Hiljalleen jännite helpottaa ja pyydellään anteeksi. Ilmaan jää kuitenkin roikkumaan kurjahko tunnelma – hauskaahan tämän pitäisi olla.

Näin seuraavana päivänä tilannetta ajatellen homma jo lähinnä huvittaa ja vähän nolottaa. Kolmekymppinenkin taantuu äkkiä lapsen tasolle, kun kiukuttaa ja on kurjaa. Sille on vaikea tulla immuuniksi. Iso osa omasta työstäni aikuisiällä on ollut valistaa ihmisiä asiallisesta pelikäytöksestä, joten onhan tällainen vähintäänkin kiusallista. Mitään kaunoja tilanteesta ei varmasti kenellekään jäänyt, mutta silti.

Samalla oma kokemus kuitenkin valotti laajempaa ilmiötä. Kilpailutilanne tutkitusti nostaa aggressiiviset tunteet pintaan, nettiympäristö taas mahdollistaa pidäkkeettömämmän tunteiden ilmaisun. Mieleen nousivat myös omat saarnat usealta vuodelta: ”Oletko muistanut pitää taukoja? Oletko syönyt? Oletko pelannut liian pitkän session?” En, en ja olin. Ei ihme, että mikään ei onnistunut.

Välillä tekee hyvää reflektoida omaa käytöstään. Ei se kaverin antama palaute ollut mitenkään aiheetonta, eikä omakaan mokani niin katastrofaalinen kuin kommentoinnista olisi voinut kuvitella. Turhautuminen on vaan helppo purkaa rähjäämällä. Ei se silti paras ratkaisu ole.

Mikä tähän sitten pitäisi ottaa avuksi? Kilpailullinen pelaaminen – harrastelijatasollakin – tulee aina nostamaan tunteita pintaan. Se on koko toiminnan suola, eikä siitä pidä päästä eroon. Jokainen voi kuitenkin tehdä oman osuutensa rennomman ilmapiirin eteen, se on kaikkien etu.

Aikuinen ihminen kyllä tunnistaa, kun pinna alkaa kiristyä. Silloin on ihan ok pitää pieni tauko, haukata jotain verensokerin tasaamiseksi, vetää syvään henkeä ja pelata sitten vähän paremmin. Itse lupaan muistaa omat opetukseni, kun seuraavan kerran liikun Counter-Striken pölyisillä kujilla. 

Artikkelikuva: Valve Corporation 

Peliriippuvuuden puurot ja vellit

2 kommenttia

Peliriippuvuus nousee esiin pelikeskusteluissa usein, mutta mistä todella on kyse? Termiä heitellään ympäriinsä välillä turhankin kärkkäästi, kun viitataan erityisesti lasten ja nuorten pelaamiseen. Keskustelussa puurot ja vellit menevät helposti sekaisin. Monet asiantuntijat välttävät tästä syystä puhumista peliriippuvuudesta tai -addiktiosta. Sen sijaan puhutaan esimerkiksi ongelmallisesta liikapelaamisesta.

Kansainväliset tautiluokitukset eivät tunne käsitettä riippuvuus digitaalisiin peleihin. Lähivuosina luokituksiin tullee mukaan online gaming disorder, eli toiminnallinen riippuvuus verkkopeleihin. Muotoilulla on väliä. Disorder viittaa normaalin käyttäytymisen häiriintymiseen – termi lienee tutuin syömishäiriöistä. Ongelman ydin ei niinkään ole peleissä, vaan niihin kohdistuvassa toiminnassa. Ongelmaan suhtautumisen kannalta ero on keskeinen.

Mitä liikapelaamisesta sitten tiedetään? Heti kättelyssä on todettava, että kyseessä on oikea, tunnistettu ongelma. Liikapelaamiseen vaikuttavat monet tekijät, kuten perhesuhteet, masennus, geneettinen alttius, sosioemotionaaliset taidot ja pelien sitouttavat mekanismit. Arviot ongelman laajuudesta vaihtelevat yleensä yhdestä viiteen prosenttiin pelaajista.

Yleisesti hyväksyttyä diagnosointityökalua liikapelaamiselle ei ole, joskin sellaista on pyritty laatimaan. Liikapelaamisen merkkejä ovat esimerkiksi pelaamisen lopettamisen vaikeus silloinkin kun sen ongelmallisuus tunnistetaan, elämänhallinnan kärsiminen, pelaamisen aiheuttamat konfliktit ihmissuhteissa ja omien tunteiden säätely pelaamalla. On tärkeää huomata, että ongelmallista pelaamista ei voi mitata mekaanisesti tuntimäärillä. Moni aktiivinen peliharrastaja viettää pelien parissa kymmeniä tunteja viikossa törmäämättä mainittuihin oireisiin.

Mikä sitten ei (todennäköisesti) ole peliriippuvuutta? Arjessaan normaalisti selviytyvän, hyvinvoivan lapsen, nuoren tai aikuisen runsaskaan pelaaminen tai halu siihen. Ihmiselle on luontaista haluta tehdä sellaisia asioita, joita hän pitää mielekkäinä ja hauskoina. Oli kyse liikunnasta, puutarhanhoidosta, leikkimisestä tai pelaamisesta, suosikkiasioiden pariin palataan säännöllisesti.

Erityisesti pienten lasten kohdalla vanhempien kaitsentaa toki kaivataan – kehittymättömät itsesäätelytaidot tarvitsevat vanhemman asettamia rajoja tuekseen. Kannattaa kuitenkin muistaa, että kiukkukohtaukset ja marina kertovat harvemmin peliriippuvuudesta, vaan ovat lapsille normaalia itsesäätely- ja empatiataitojen vajavaisuudesta kumpuavaa kapinaa. Kokemusteni mukaan nuoren ärtymyksen juuret taas ovat usein siinä, että vanhempi tunkeutuu asiaa tuntematta rajoittamaan tekemistä, jota ei nuoren mielestä ymmärrä – kuten asia monesti onkin.

Vanhemmilla on tärkeä rooli ongelmallisen pelaamisen ehkäisyssä. Tutkimusten mukaan liikapelaaminen on yhteydessä etäisiin suhteisiin vanhempiin, vähäisiin vanhempien ja lapsen yhteisiin aktiviteetteihin ja vanhempien vähäiseen kiinnostukseen lapsensa pelaamiseen. Läheiset suhteet ja kiinnostus ehkäisevät ongelmia tehokkaammin kuin pelkkä rajoittaminen. Jos pelaamisen taustalla piilee yksinäisyys ja paha olo, pelkkä nettiyhteyden katkaisu ei ongelmaa korjaa.

Riippuvainen on voimakas termi, addikti vielä leimaavampi. Vaikka joskus käytämme näitä sanoja itsestämme humoristiseen sävyyn, kun ne lätkäistään meihin ulkopuolelta, niiden merkitys monesti muuttuu. Välillä ihmettelen vanhempien matalaa kynnystä puhua omista lapsistaan addikteina. Omaan korvaani se särähtää. Kuinka monen lapsi on leluaddikti tai futisriippuvainen?

Pelkäämme sitä mitä emme tunne. Siispä, kasvattaja: jos lapsesi pelaaminen huolestuttaa aidosti, käännä huoli kiinnostukseksi. Älä leimaa vaan tutustu. Joskus runsas pelaaminen voi kieliä muista ongelmista tai vastata johonkin tarpeeseen jota muu elämä ei tyydytä. Vanhemman rooli on huolehtia, säädellä ja rajoittaa, mutta tee se nojaten tietoon turhautumisen sijasta. Kysele ja keskustele rohkeasti peleistä ja pelaamisesta, siitä on usein hyötyä niin sinulle kuin jälkikasvullesikin.

Mikäli uskot läheisesi tai itsesi kärsivän ongelmallisesta pelaamisesta, apua tarjoavat esimerkiksi Peluuri , Tiltti ja Digipelirajat’on.

Lisäys 29.1.2018: WHO on lisäämässä pelihäiriön ICD-diagnoosiluettelon 11. versioon. Päätös on saanut osakseen voimakasta kritiikkiä. Tämän blogikirjoituksen viestiin luokittelu ei vaikuta.

Lisää luettavaa

Nuoret pelissä – Tietoa kasvattajille lasten ja nuorten digitaalisesta pelaamiesta ja rahapelaamisesta

Pelikasvattajan käsikirja

Digitaalinen viihdepelaaminen ja digipeliriippuvuus

Lähteet

Chai, S. L., Chen, V. H.-H. & Khoo, A. 2011. Social relationships of gamers and their parents. Procedia – Social and Behavioral Sciences 30, 1237–1241. doi:10.1016/j.sbspro.2011.10.239

Choo, H., Sim, T., Liau, A. K. F., Gentile, D. A. & Khoo, A. 2014. Parental influences on pathological symptoms of video-gaming among children and adolescents: a prospective study. Journal of Child and Family Studies, March 2014, 1-13. doi: 10.1007/s10826-014-9949-9

Fard, A. S., Doost, H. T. N., Mazaheri, M. A. & Talebi, H. 2013. Personality and family components of computer – video game dependency. International Journal of Management and Humanity Sciences 2 (7), 619–624.

King, D. L, Delfabbro, P. H. & Griffiths, M. D. 2011. The Role of Structural Characteristics in Problematic Video Game Play: An Empirical Study. International Journal of Mental Health and Addiction 9, 320–333. doi: 10.1007/s11469-010-9289-y

Shin, W. & Huh, J. 2011. Parental mediation of teenagers’ video game playing: Antecedents and consequences. New Media & Society 13 (6), 945-962. doi: 10.1177/1461444810388025

van Rooij, A. J., Schoenmakers, T. M., Vermulst, A. A., van den Eijnden, R. J. J. M. & van de Mheen, D. 2011. Online video game addiction: identification of addicted adolescent gamers. Addiction 106, 205–212. doi:10.1111/j.1360-0443.2010.03104.x