Onko lapsen maailmalla arvoa?

Sain tuossa yhtenä iltana rauhoitella lastani ahdistavan absurdissa tilanteessa. Poika itki ja kiukutteli Growtopia-pelissä menettämänsä tavaran perään. Siis virtuaalisen tavaran, jota ei ole olemassa, maailmassa, joka pyörii kännykän ruudulla!

Näin Laura Grönqvist avaa kolumninsa Helsingin Sanomissa. Teksti jatkuu samoilla urilla – aiheena on peliriippuvuus, addiktiokin vilahtaa mukana. Lyhyeen tekstiin mahtuu paljon tuttuja asioita, erityisesti sellaisia joita pidän ongelmallisena monen vanhemman suhtautumisessa digipelaamiseen.

Yksi ilmeisimmistä on käytetty kieli ja sanavalinnat. Pelaaminen nähdään jonain muusta elämästä erillisenä, vaarallisenakin. Sanamuodoissa on kaikuja päihteistä. Vanhemmat häpeävät lapsiaan ja kasvatuslepsuiluaan, lapset pelaavat vimmaisesti, pelaaminen ei vaikuta edes viihdyttävältä ja ratkaisu löytyy lasten vieroittamisesta peleistä. Pelaamisen sijaan lasten toivotaan tekevän jotain oikeata, vanhempien hyväksymää.

Pelaaminen voi toki lähteä käsistä, niin aikuisella kuin lapsellakin. On kuitenkin tehtävä ero todellisen ongelmallisen pelaamisen ja puolivillaisen pelikasvatuksen välille. Vanhemmalla on syytä huoleen, mikäli pelaaminen haukkaa lapsen elämästä niin suuren osan, että lapsen muu elämä alkaa kärsiä – silloin puhutaan ongelmapelaamisesta. Monessa tapauksessa kyse on kuitenkin vanhemman perehtymättömyydestä asiaan, ennakkoluuloista ja luutuneista käsityksistä. Pelaaminen todella on ongelma, mutta ei lapselle.

Asiat, joihin itse suhtautuu penseästi, on helppo nähdä tarpeettomana, jopa haitallisena. Ei ole montaakaan vuotta, kun Suomesta haluttiin raivata pois ”postmoderni tekotaide” tutumman ja turvallisemman tieltä. Kasvatuksessa tämä rakenne toistuu: on vanhemman oikea näkökulma kelvollisesta kulttuurista ja sitten on lapsen näkökulma.

Vanhemman hälytyskellojen pitäisi soida, jos jokin asia oman lapsen maailmassa on lapselle silminnähden tärkeää, mutta vanhemmalle tuntematonta. Kasvattajan on tärkeä kysyä itseltään säännöllisesti, onko perehtynyt riittävästi lapsensa kuluttamaan ja tuottamaan kulttuuriin ja antaako sille arvoa. Miksi virtuaalinen esine, jonka eteen lapsi on pelissä nähnyt ehkä tuntikausia vaivaa, olisi arvottomampi kuin lapsen piirrustukset, joita syntyy lapsuuden aikana matkalaukkukaupalla? Miksi kolme tuntia piirtävä lapsi on taiteilija, mutta saman ajan pelaava lapsi addikti?

Kun pelaamista lakkaa ajattelemasta muusta lapsen maailmasta irrallisena osana, sen käsittely kasvatusnäkökulmasta helpottuu. Lapset tarvitsevat pelaamisen suhteen rajoja, mutta se ei ole kasvatuksen koko kuva. Lapset tarvitsevat ja ansaitsevat myös tunnustusta osaamiselleen, kannustusta ja vanhempiensa kiinnostusta. On vanhempien velvollisuus huomioida lapsiaan ja näiden maailmaa ja osallistua siihen monipuolisesti.

Juuri tähän pelikonepaastojen toimivuus tuntuu usein perustuvan: niiden myötä vanhemmatkin laittavat puhelimet ja tabletit syrjään ja innostuvat viettämään enemmän aikaa lastensa kanssa. Omien kokemusteni perusteella lapsille tärkeätä on huomio ja kiinnostus, ei aina se, mitä tehdään. Voidaan potkia palloa, painia tai pelata – kunhan aikuinen on mukana ja kiinnostunut.

Tuhannet tutkijoiden artikkeliluonnokset, toimittajien jutuntyngät ja kirjailijoiden viimeistelyä vaille olevat romaanit ovat olemassa ainoastaan bitteinä. Niitä ei ole olemassa muuten kuin niihin käytetyn työn, paneutumisen ja  intohimon muodossa. Siksi virtuaalimaailman asioista kiukuttelu ei ole absurdia, vaikka tavaraa ”ei ole olemassa”.

Growtopia-esineet voivat olla lapsen maailmassa yhtä tärkeitä asioita kuin merenrannalta löytyneet erikoiset kivet, onnistuneet piirrustukset tai lempivaatteet. Ei siis rangaista häntä siitä, vaan autetaan mieluummin etsimään uusi kadonneen tilalle.