Sain tuossa yhtenä iltana rauhoitella lastani ahdistavan absurdissa tilanteessa. Poika itki ja kiukutteli Growtopia-pelissä menettämänsä tavaran perään. Siis virtuaalisen tavaran, jota ei ole olemassa, maailmassa, joka pyörii kännykän ruudulla!
Näin Laura Grönqvist avaa kolumninsa Helsingin Sanomissa. Teksti jatkuu samoilla urilla – aiheena on peliriippuvuus, addiktiokin vilahtaa mukana. Lyhyeen tekstiin mahtuu paljon tuttuja asioita, erityisesti sellaisia joita pidän ongelmallisena monen vanhemman suhtautumisessa digipelaamiseen.
Yksi ilmeisimmistä on käytetty kieli ja sanavalinnat. Pelaaminen nähdään jonain muusta elämästä erillisenä, vaarallisenakin. Sanamuodoissa on kaikuja päihteistä. Vanhemmat häpeävät lapsiaan ja kasvatuslepsuiluaan, lapset pelaavat vimmaisesti, pelaaminen ei vaikuta edes viihdyttävältä ja ratkaisu löytyy lasten vieroittamisesta peleistä. Pelaamisen sijaan lasten toivotaan tekevän jotain oikeata, vanhempien hyväksymää.
Pelaaminen voi toki lähteä käsistä, niin aikuisella kuin lapsellakin. On kuitenkin tehtävä ero todellisen ongelmallisen pelaamisen ja puolivillaisen pelikasvatuksen välille. Vanhemmalla on syytä huoleen, mikäli pelaaminen haukkaa lapsen elämästä niin suuren osan, että lapsen muu elämä alkaa kärsiä – silloin puhutaan ongelmapelaamisesta. Monessa tapauksessa kyse on kuitenkin vanhemman perehtymättömyydestä asiaan, ennakkoluuloista ja luutuneista käsityksistä. Pelaaminen todella on ongelma, mutta ei lapselle.
Asiat, joihin itse suhtautuu penseästi, on helppo nähdä tarpeettomana, jopa haitallisena. Ei ole montaakaan vuotta, kun Suomesta haluttiin raivata pois ”postmoderni tekotaide” tutumman ja turvallisemman tieltä. Kasvatuksessa tämä rakenne toistuu: on vanhemman oikea näkökulma kelvollisesta kulttuurista ja sitten on lapsen näkökulma.
Vanhemman hälytyskellojen pitäisi soida, jos jokin asia oman lapsen maailmassa on lapselle silminnähden tärkeää, mutta vanhemmalle tuntematonta. Kasvattajan on tärkeä kysyä itseltään säännöllisesti, onko perehtynyt riittävästi lapsensa kuluttamaan ja tuottamaan kulttuuriin ja antaako sille arvoa. Miksi virtuaalinen esine, jonka eteen lapsi on pelissä nähnyt ehkä tuntikausia vaivaa, olisi arvottomampi kuin lapsen piirrustukset, joita syntyy lapsuuden aikana matkalaukkukaupalla? Miksi kolme tuntia piirtävä lapsi on taiteilija, mutta saman ajan pelaava lapsi addikti?
Kun pelaamista lakkaa ajattelemasta muusta lapsen maailmasta irrallisena osana, sen käsittely kasvatusnäkökulmasta helpottuu. Lapset tarvitsevat pelaamisen suhteen rajoja, mutta se ei ole kasvatuksen koko kuva. Lapset tarvitsevat ja ansaitsevat myös tunnustusta osaamiselleen, kannustusta ja vanhempiensa kiinnostusta. On vanhempien velvollisuus huomioida lapsiaan ja näiden maailmaa ja osallistua siihen monipuolisesti.
Juuri tähän pelikonepaastojen toimivuus tuntuu usein perustuvan: niiden myötä vanhemmatkin laittavat puhelimet ja tabletit syrjään ja innostuvat viettämään enemmän aikaa lastensa kanssa. Omien kokemusteni perusteella lapsille tärkeätä on huomio ja kiinnostus, ei aina se, mitä tehdään. Voidaan potkia palloa, painia tai pelata – kunhan aikuinen on mukana ja kiinnostunut.
Tuhannet tutkijoiden artikkeliluonnokset, toimittajien jutuntyngät ja kirjailijoiden viimeistelyä vaille olevat romaanit ovat olemassa ainoastaan bitteinä. Niitä ei ole olemassa muuten kuin niihin käytetyn työn, paneutumisen ja intohimon muodossa. Siksi virtuaalimaailman asioista kiukuttelu ei ole absurdia, vaikka tavaraa ”ei ole olemassa”.
Growtopia-esineet voivat olla lapsen maailmassa yhtä tärkeitä asioita kuin merenrannalta löytyneet erikoiset kivet, onnistuneet piirrustukset tai lempivaatteet. Ei siis rangaista häntä siitä, vaan autetaan mieluummin etsimään uusi kadonneen tilalle.
Mikko Meriläinen 
Hyvin kirjoitettu.
Laura Grönqvistin kirjoituksesta huokui paitsi ymmärtämättömyys, mikä pahempaa myös haluttomuus ymmärtää käsiteltävää aihetta. Hän on ottanut digitaalisen pelaamisen itselleen vieraana pahaksi silmätikuksi, sen sijaan että koittaisi tulla vastaan ja osallistua tähän nykyajan tärkeään aktiviteettiin. Luulenpa, että hänen asettamansa tarpeettoman tiukat pelaamisrajoitteet ja asialla ylpeily tulevat tuottamaan vielä ikäviä rosoja hänen perheidylliinsä – nuo ”viikottaiset peliväännöt” ovat turhia, ja hänen itsensä aiheuttamia.
Itse olen nyt noin kolmekymppisenä pelannut digitaalisia pelejä huomattavasti noita rajoituksia enemmän lähes niin kauan kuin muistan. Silti olen aina myös harrastanut liikuntaa ja lukemista, ja olen edelleen hoikka ja hyvässä kunnossa. Pelaaminen on itselleni, ja useimmille kavereilleni ollut nähdäkseni lähes yksinomaan hyödyllistä. Grönqvist on toivottavasti (ja luultavasti) jo vähemmistössä lapsensa pelaamista häpeilevien vanhempien joukossa.
TykkääTykkää
Ei pitäisi unohtaa digidementiaa:
http://grohn.vapaavuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/185206-lasten-digidementia-16
TykkääTykkää
Onkohan kuitenkaan 70 kiinalaisen ihmisen otos tarpeeksi edustava digidementian olemassaolon todistamiseksi? Olisi kiinnostavaa tietää onko kyseistä tutkimusta toistettu samoilla tuloksilla, varsinkin kun tutkimus tehtiin maassa, joka on äärimmäisen kriittinen pelejä ja internetiä kohtaan.
TykkääTykkää
Onkohan kuitenkaan 70 kiinalaisen ihmisen otos tarpeeksi edustava digidementian olemassaolon todistamiseksi?
Olisi kiinnostavaa tietää onko kyseistä tutkimusta toistettu samoilla tuloksilla, varsinkin kun tutkimus tehtiin maassa, joka on äärimmäisen kriittinen pelejä ja internetiä kohtaan.
TykkääTykkää
Digidementia on liian nuorena aloitetun ja/tai liiallisen digitekniikan käytön indusoima ADHD:n kaltainen tila.
Lähteitä:
http://www.zoneinworkshops.com/zonein-fact-sheet.html
TykkääTykkää
Tuolla oli paljon hyviä ja relevantteja linkkejä, kiitos! Varsinaisesta digidementiasta en puhuisi, mutta tutkimusta aiheesta toki kaivataan edelleen. Monessa nettiriippuvuustutkimuksessa esimerkiksi sosiaalisen kanssakäymisen ongelmat palautetaan nimenomaan teknologian liikakäyttöön, eikä näiden kahden toisiaan ruokkivaan sykliin.
TykkääTykkää
Taustalla on neuroplastisuus ja lasten kehityksen ajoittaiset kriittiset vaiheet. Toki ei vielä ole kyse tautiluokituksesta, mutta on hyvä, että asialla on kokoava nimi. Yleensä digidementia lakaistaan maton alle jollain olkiukolla, joista suosituin on ”pelit ja agressiivisuus”. Mutta nyt on kyseessä lapset 2+ vuotta ja heidän ylpeät vanhempansa, hyvää tarkoittavat hölmöt …
TykkääTykkää
Lapsia on monenlaisia, kuten myös aikuisia. On yhtä lyhytnäköistä tuomita peliongelmaisuudesta kirjoittava äiti turhan hysteeriseksi kuin leimata peleistä pitävä lapsi peliongelmaiseksi. Joskus tuo ”hysteerinen, digimaailmasta mitään ymmärtämätön” äiti onkin oikeassa ja lapsella on peliongelma, joka vaatisi puuttumista. Se, että tuo kyseinen äiti huomioi asian ja pyrkii asialle tekemään jotain on jo osoitus siitä, että äiti välittää lapsestaan ja pyrkii lapsensa parhaaseen. Ja juuri tuon kyseisen lapsen kohdalla se lapsen paras voi olla ihan eri kuin mitä jonkun muun kohdalla.
Itse ainakin tunnistan molemmista lapsistani aivan omia piirteitään, jonka vuoksi molempia ei voi niputtaa samanlaisen kasvatuksen alle. Tyttärelläni on ongelmallinen suhde sokeriin, pojallani pelaamiseen. Tämän vuoksi rajoitan enemmän tyttäreni sokerin käyttöä ja poikani pelaamista. Joku muu äiti (tai isä, tai vaikkapa tutkija) voi tätä ihmetellä ja olla sitä mieltä, että rajoitukset ovat turhia. Luotan kuitenkin siihen, että tunnen lapseni parhaiten ja fiksuna äitinä osaan nähdä eron normaalin käytön ja addiktion välillä. Käsittääkseni addiktioille altistava geeni on myös löydetty. Eli geneettisesti toiset lapsista ovat alttiimpia addiktioille kuin toiset. Omalla kohdallani en välttämättä vielä kutsuisi lasteni suhtautumista addiktioiksi, lähinnä sen vuoksi, että lapset ovat vielä pieniä ja heidän elämäänsä säätelee monet muut asiat kuin oma halu/addiktio. Mutta mahdollisuus tuleviin addiktioihin on olemassa ja siksi niihin on hyvä puuttua jo nyt.
Addiktiot pahimmillaan ovat koko ihmiselämän tuhoavia, oli kyse sitten peli-, sokeri- tai vaikkapa alkoholiaddiktiosta. Itse 10 vuotta RAY:n pelinhoitajana olleena voin vakuuttaa, että peliaddiktio ei suinkaan ole pelkkää ”normaalia mielenkiintoa pelejä kohtaan, joita nykypäivän vanhemman pitäisi vain ymmärtää”. Se on pahimmillaan vakava sairaus, joka pitää ottaa vakavasti. Jos omalla lapsellasi ei ole peliaddiktiota, vaan normaali kiinnostus peleihin, niin loistava juttu. Ei kannata silti vähätellä niiden vanhempien huolta, joiden lapsilla tilanne ei ole yhtä optimaalinen.
TykkääTykkää
Kiitos kommentista, hyviä ja tärkeitä pointteja!
Ongelmallisesta pelaamisesta on syytä puhuakin, ja itsekin olen aihepiirin parissa työskennellyt aiemmin pelihaittoja ehkäisevässä Pelitaito-projektissa (www.pelitaito.fi). Omastakaan mielestäni aidosti peliongelmaisesta lapsesta huolehtimista ei pidä nähdä missään nimessä turhana hysteriana – kyseessä on oikea, olemassaoleva ongelma jossa lapsi tarvitsee vanhemman apua. Olet myös aivan oikeassa siinä, että jokainen lapsi on yksilö ja tarvitsee siten myös kasvatusta yksilönä.
Suhtaudun kuitenkin erittäin kriittisesti siihen, että lasten mieltymys digitaaliseen pelaamiseen nähdään ensisijaisesti riippuvuutena, eikä harrastuksena tai kiinnostuksen kohteena. Jos lapsen kanssa joutuu vääntämään, koska tämä haluaisi pelata enemmän kuin vanhempi katsoo sopivaksi, en näe riippuvuutta tai addiktiota oikeana terminä. Pelkään myös, että esimerkiksi termien peliriippuvuus tai addiktio heitteleminen kevyesti voi vaikeuttaa oikeiden, vakavien peliongelmien tunnistamista. Minusta kommenttisi pienistä lapsista ja riippuvuudesta oli hyvä – erityisesti pienet lapset kaipaavat paljon vanhempiensa apua itsesäätelyn kanssa, ja haluavat monesti tehdä itselleen mieluisia asioita (kuten syödä karkkia tai pelata) enemmän kuin näille on hyväksi.
Toivottavasti kirjoituksestani ei siten välittynyt vähättelevä asenne ongelmallista pelaamista kohtaan. Enemmänkin tavoitteena oli haastaa kasvattajat katsomaan peiliin ja arvioimaan omia käsityksiään sen sijaan, että kokonainen kulttuurin laji määritellään epäsuotavaksi lapsille.
TykkääTykkää
Digidementialla ei tarvitse välttämättä olla mitään tekemistä addiktion kanssa tai pelaamisen kanssa. Ongelman alkusyy on vanhemissa.
TykkääTykkää
Vielä yksi erittäin tärkeä pointti, minkä haluaisin tuoda myös esille, kun puhutaan nykypäivän diginatiiveista lapsista, joiden suurin osa elämästä on verkossa. Nimittäin nykylasten huolestuttavan vähäinen liikkuminen. Tässä melkoisen kattava ja myös herättävä artikkeli:
http://www.iltasanomat.fi/urheilu/art-1426675666362.html
Tämän asian suhteen on jopa täysin toisarvoista, onko lapsella peliongelma, vai nauttiiko hän muuten vain pelaamisesta ja ”ruudusta” useita tunteja päivässä. Kaikki se aika on pois terveelliseltä liikkumiselta. Ruudun äärellä oleminen on äärimmäisen passivoivaa ja koneen kiinni laittaminen on vaikeaa, oli pelaaminen ongelma tai ei. Ja kynnys liikkumiseen kasvaa, mitä pidempään on liikkumatta. Tämän valossa pidän erittäin epäterveellisenä sitä elämäntapaa, jossa perheen illat kuluvat sinisen valon kajossa, yksi telkkarilla, toinen läppärillä, kolmas tabletilla ja neljäs kännykällä (tai vaikka sitten kaikki yhdessä keräämässä Growtopian esineitä), ja jo pienillekin lapsille opetetaan, että tämä on ihan ok tapa viettää aikaa ilta toisensa jälkeen.
Meidän perheessä vietetään ruudutonta päivää kerran viikossa ja voin vakuuttaa, että alkushokin jälkeen lapset ovat pärjänneet erinomaisesti. Ruuduttoman päivän aikana keksitään yleensä ne parhaat leikit, joissa juostaan ja nauretaan paljon. Kaikilla on kivaa, eikä kukaan tajua ikävöidä ruutua. Se vaati vain sen, että aikuinen asetti rajat lasten kapinoinnista ja vastalauseista välittämättä.
TykkääTykkää
”Kaikki se aika on pois terveelliseltä liikkumiselta.”
Ei suinkaan. Kohtuus pitää olla kaikessa, myös liikunnassa. Ei ole järkevää olettaa, että lapsi käyttäisi kaiken vapaa-aikansa liikuntaan, teki hän sitten muutoin mitä tahansa. Pelailu tai muu datailu on hyvä vastapaino liikunnalle.
”Ruudun äärellä oleminen on äärimmäisen passivoivaa…”
Voi olla, mutta vain jos kyseessä on TV. Pelaamista ei minusta voi pahalla tahdollakaan sanoa ”äärimmäisen passivoivaksi”, etenkään, kun on olemassa paljon digitaalisia pelejä, joissa liikutaan aktiivisesti. Tällaisia ovat esimerkiksi tanssipelit, karaokepelit, rokkibändi- ja muut soittopelit, käytännössä kaikki Nintendo Wii/WiiU tai Playstation Movea käyttävät pelit jne…
Sitä paitsi paikoillaankin tapahtuva pelaaminen pitää mielen virkeänä. Aktiivinen tiedonkäsittely, kuten peleissä yleensä, nostaa aivotoiminnan tasoa, jolloin kehon energiankulutus on huomattavasti suurempaa kuin vain levätessä. Keskittymistä vaativan pelin äärellä ei myöskään tule syötyä sipsejä tai muuta naposteltavaa, kuten usein TV:n ääressä.
Olenkin päinvastoin sitä mieltä, että peliharrastus voi pitää lapsen aktiivisena. Tämä tietysti riippuu peleistä ja pelitottumuksista, joita vanhempien on toki syytä seurata. Mitään ruutuaikarajoituksia ei tarvita, jos liikunnan määrä vain on riittävää – tämä liikunta voi tapahtua joko ruudun edessä tai muualla.
TykkääTykkää